Vaellus Jotunheimen ja Galdhöpiggen

Olen vielä liikutuksesta ja mielettömästä elämyksestä sekaisin. Melkein itkettää. Tällaisia kokemuksia, onnenhuumaa, epätoivon kyyneleitä, luovuttamisen pelkoa, raikuvaa naurua ja itsensä voittamista ei voi kokea missään muualla tai missään muussa seurassa. Jokavuotinen vaellus on jälleen takana, tällä kertaa Norjassa Jotunheimissa, Pohjois-Euroopan korkeimman vuoren Galdhöpiggenin huiputuksessa. Kiitos tytöt Sari, Johanna ja Anastassia. Olen jälleen vahvempi niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja eikös se peppukin kiinteytynyt siinä samalla...

Ps. Punaisella tekstillä otteita yhteisestä reissupäiväkirjasta.

1. PÄIVÄ (ma): Menomatka laivalla

Herään 20.7. Turun Caribiasta. Takana ovat avokkini kaverin häät Suomenlinnassa ja vierailu avokkini siskon perheen luona. Tapan aikaa ja käyn uimassa kylpylässä sekä ostoksilla Turun keskustassa. Tytöt tulevat hakemaan mut noin puoli kuuden maissa illalla. Sitten vielä syömään ja laivalle Tallinkin Baltic Princesille.

"Kello soi 6 tunnin päästä. Pelottaa, onkohan siellä pahasti lunta? Pähkäillään monelta laitetaan kello soimaan, päivittyykö aika automaattisesti, kun ei ole kenttää? Söin liikaa suklaata, röyh."

Johanna, Anastassia, Sari ja minä.

Laivalla käymme taxfreessa ja yhdellä siiderillä/oluella pubissa. Sitten nukkumaan, aamulla on aikainen herätys.

2. PÄIVÄ (ti): Automatka Spiterstuleniin

Starttaamme matkaan aamuvarhain kuudelta. Tavoite on olla illalla vaelluksen lähtöpisteessä Norjassa Spiterstulenissa. Kuskia vaihdetaan tasaisin väliajoin ja aamupala syödään huoltsikalla. Tuleva vaellus jännittää, tuntuu uskomattomalta, että illalla pitäisi olla jo rinkka selässä ja nukkua teltassa.

Lillehammer.

Johanna ratissa.

"Syötiin aamupala huoltsikalla. Anastassia ajaa kuin rallikuski. Aurinko paistaa. Enää 778 km matkaa jäljellä. Jee."

Tiet muuttuvat pienemmiksi ja mutkittelevat. Maisemat ovat jylhiä, välillä sataa. Vaihdamme vajaan tunnin ajomatkan päässä huoltoasemalla vaellusvaatteet päälle. Viimeiset lataukset kameraan ja puhelimeen.

"Matkamittarissa 1038 km Vaasasta alkaen. (+meren ylitys)"

Viimeinen tie on pieni ja mutkainen. Hieman epäilyttää miten vastaantulevat autot pääsevät ohi. Kyllä ne vain mahtuvat. Saavumme Spiterstuleniin. Vuorilla on lunta. Parkkeeramme auton ja käymme maksamassa pysäköinnin. Vastaanoton nainen kertoo, että ilmainen teltta-alue alkaa sitten, kun he eivät enää näe meitä, eli noin kilometrin päästä. Selvä, rinkat selkään ja menoksi. 

Tytöt valmiina lähtöön.

Laitamme leirin pystyyn ja ryhdymme keittopuuhiin. Uskollisesti palvellut keitin ei meinaa pysyä päällä. Voi himskutti. Pieni pelko valtaa mielen, vaelluksesta ei tule mitään, jos keitin ei toimi. Hetken pähkäiltyämme päätämme siirtää keittimen varovasti teltan eteiseen. Sytyttämisen kanssa on oltava varovainen, emme halua, että uudenkarhea, ovh:lta 600 euron arvoinen telttamme palaa poroiksi. Nyt liekki pysyy ja saamme lämmitettyä terveellistä ja ah niin monipuolista retkiruokaa.

"Ensimmäinen leiri Spiterstulenin tuvasta n. 1 km eteenpäin. Tuulista ja kylmää, kaasun kanssa meinasi tulla paniikki, mutta ruuat saatiin keitettyä teltan eteisessä. Toivottavasti saan nukuttua.
Ps. Todella kylmä, joki ääntelee ja vettä sataa. Lunta näkyy joka suunnasta."

Vielä hammaspesu kylmässä joessa, samoin tiskaus. Sitten nukkumaan. Ulkona on kylmä, tuulee kovasti. Miten hemmetissä täällä tarkenee 8-9 päivää? Kerrastojakaan ei tullut kuin yksi mukaan. Eikös nyt ole kuitenkin heinäkuu? Onneksi otin paksummat hanskat ja pipon. Yöllä makuupussissa tuntuu aluksi kylmältä, mutta pian lämpenee. "Kyllä täällä tarkenee".

3. PÄIVÄ (ke): Galdhöpiggenin huiputus 12,74 km

Vuosi sitten huiputimme Ruotsin korkeimman tunturin Kebnekaisen kuudentena vaelluspäivänä, kun kroppa oli melko puhki. Tänä vuonna huiputamme jo ekana vaelluspäivänä. Kerrasto ja vedenpitävä kuoripuku päällä lähdemme päiväreppujen kanssa kohti huippua.

Aamupala maistuu.

"Lähdetään pian leiristä Spiterstulenin majalle ja sieltä Galdhöpiggenin reitille. Joitakin vaeltajia reitillä joen toisella puolella jo näkyykin. Yö meni yllättävän kivasti. Ahistavinta oli nousta aamulla makuupussista kylmyyteen. Hyvä fiilis, jee! Päivi ei ollu vikana valmis. Ei sada just nyt. Näkyy sinistä taivasta pilvien raoista :)"

Hapottaa. Oli kroppa freesi tai ei, nousu on haastava. Kebnekaiseen verrattuna reitti ei ole yhtä vaikea, irtokiviä ei juuri ole, eikä nelinkontinkaan tarvitse edetä. Alkumatkasta nousu on peruskivikkoista, silti tuntuu, että keuhkot eivät saa happea. Näinkö paska kunto sitä olikin? Jaamme fiiliksiä neljän hengen tyttöporukalla ja mieli kohenee, kun jokainen tunnustaa hengästyneensä kunnolla. Onkohan ohuempi ilma äkkiseltään hieman haastavaa?

Lunta alkaa jo olla.

Näkymä oli ylösnoustessa melko huono.

Punainen kopla.

Hulluja. 

Lunta pahimpaan janoon.

Matka etenee. Olemme pilvien korkeudessa, eteenpäin ei näe montaa askelta. Lunta on koko ajan. Voin kertoa, että lumessa ylöspäin kapuaminen on todella raskasta. Koko ajan hapottaa enemmän. Kymmenen askelta tauon jälkeen ja taas syke piiputtaa. Pidämme taukoja vähän väliä. Silti etenemme suhteellisen hyvää vaihtia, kaikki yhdessä tasaisesti ylöspäin. Pidämme pari välipalataukoa. Mukana on kuivalihaa, banaanilastuja ja suklaata.

Katselemme erästä kanssavaeltajaa evästauolla. Voi raukkaparka, nuoren naisen askel on todella raskas, kun kaveri taas vilpottaa reippaasti eteenpäin. Pääseeköhän nainen ikinä ylös?

"Ollaan 2068 m korkeudella, ympärillä on sumua ja sadetta/kosteutta ilmassa. Tässä pidetään toinen välipalatauko. Fiilis on hyvä, lihaksissa tuntuu ja perse kiinteytyy :)"

Vihdoin huipun tupa näkyy! Siistiä, teimme sen! Voipunut kanssavaeltajakin pääsee ylös. Hänkin selvisi! Pyydämme tyttöjä ottamaan meistä valokuvan. Sitten siirrymme sisälle nauttimaan tuvan lämmöstä. Samalla on pakko tehdä pakollinen turistiostos ja ostaa pinkki Galdhöpiggen-paita (200 kruunua) ja tuubihuivi. Syömme evästä ja hyödynnämme ilmaisen wifin, äkkiä Instagram-kuva ja Facebook-päivitys.

Turistit.

Tuuletuskuva ylhäällä.

Galdhöpiggen-paitoja myytiin vain ylhäällä.

"Toivottavasti pilvet hälvenee. Sormet on vähän jäässä. Täällä on ylisöpö koira. *sydän*"

Pilvet repeilevät ja maisemat avautuvat hetkeksi. Liian lyhyeksi hetkeksi, ettemme ehdi ulos edes ottamaan valokuvia. Kun pääsemme evästauolta ulos, taivas on jälleen pilvessä. Kun jaamme päivänpolttavan aiheen vessan puuttumisesta ja kakkahädästä, törmäämme koko reissun ainoaan suomalaisnaiseen. Vaihdamme kuulumisia ja toivotamme tsemppiä paluumatkaan.

Suomalaisnaisen ottama ryhmäkuva.

Lähdemme alas. Nyt taivas repeilee. Maisemat ovat mielettömät! Ei niitä voi sanoin kuvailla. Nyt vasta näemme mistä olemme tulossa, luminen nousu on melkoinen, onneksi emme nähneet kokonaisuutta kavutessamme ylös. Se olisi ollut tappava näky. Reitillä on pyllymäkiä, mekin päätämme kokeilla. Huiiiiii! Siistiä! Matka menee verkkaisesti, laskemme kaikki mahdolliset pyllymäkilohdat ja välillä pysähdymme kuvaamaan. Vesi on jo loppunut, joten syömme janoomme lunta. Rouskis rouskis, kyllä maittaa. Kuin mautonta jäätelöä, mutta tekee hyvää.

Sieltä me tultiin. Onneksi mennessä ei ollut näkyvyyttä, nousu olisi ollut hapottavaa nähdä etukäteen.

Pilvet repeilevät.

Sari fiilistelee.

"Alhaalla! Pyllymäki oli parhautta!"

Johanna laskee, minä menen edeltä.

Elämän pieniä iloja.

Helluista ystävyyttä.

Lasku alkaa vaatia veronsa. Anastassian polvi on hieman kipeä. Kroppa huutaa ruokaa ja lepoa. Onneksi matka loppuu aikanaan. Käymme Spiterstulenin tuvalla vessassa ja tilaan vohvelin kahvilla. Päätä särkee.

"Huiputukseen meni 4,5 h ja alastuloon 3,5 h. Jalkoihin alkoi sattua loppuvaiheessa, mutta eiköhän se tästä."

Alasmeno etenee.

Anastassia lähtee ilmaan.

Maisema huipulle.

Aurinko paistoi.

"Viime huiputuksen jälkeen juotiin kaljat ja siiderit, tällä hetkellä teetä ja limsaa. Väsy on järkyttävä, jalat särkee ja nälkä vaivaa."

Hetki lepoa. 

Tilat yläkerrassa. Alakerrassa söin vohvelin.

Kun lähdemme kohti telttoja, pääkipu alkaa olla sietämätön. Migreeni iskee. En tiedä johtuuko kipu liian vähäisestä vedestä, energiasta vai sauvoista, jotka olivat liian pitkät ja löivät hartiat jumiin. Kävelen teltalle kuin zombie. Totean tytöille, etten kykene keittopuuhiin. Anastassia ja Johanna ottavat kokkausvuoron. Syömme, tiskaamme, pesemme hampaat ja painumme pehkuihin. Uni ja lepo ovat parasta migreenilääkettä.

4. PÄIVÄ (to): Spiterstulen - Urdadolan lähistö 14,62 km

Aamulla tuuli on tyyntynyt ja migreeni häipynyt. Ihmeellistä. Keitämme aamupuurot, tiskaamme, tuuletamme makuupussit ja -alustat sekä teltat, sitten leiri kasaan ja neljän hengen tyttöporukka lähtee liikkeelle.

Aamupala.

Rinkan sisältö levällään.

Alkumatka menee varsin hyvin. Reitillä on nousuja, laskuja ja kiviä, kaikki odotettavissa. Pidämme ruokatauon jossain kahdeksan kilsan kohdalla ennen lumista nousua. Fiilis on hyvä, ruokapaikka ei voisi olla kauniimpi. Tuntuu hassulta tiskata vedessä lumilohkareen vieressä.

Maisemia.

Kuuluisa kyykkypissa.

Ruokatauko. Tuleva nousu näkyy taustalla.

Tällä jaksaa.

Tiskaamista jäiden keskellä.

"Eilisiltana oli kamala migreeni. Melkein oksetti. Rinteellä meni poroja, en jaksanut kuvata tai kiikaroida niitä. Onneksi pääkipu oli aamulla jo ohi. Nukuttiin 10 tuntia. Nyt lounastauko, jauhelihaa ja riisinuudeleita. Aurinko meinaa paistaa, tuulee hieman. Pipo päässä ja villasukat jalassa. Lumessa on kettumaista vaeltaa, eikä kivetkään ole kivoja. Yhdellä tunturilla näkyi jäätäkin, sitä oli magea kiikaroida. Nyt paistaa aurinko!!!"

Täydellä vatsalla lähdemme kohti lumista nousua. Ei varmaan tarvitse kertoa, että se on hapottava. Nousu sujuu pätkä kerrallaan, välillä pieni lepo, jotta syke laskee, kunnon intervallitreeni. Kun pääsemme lumisen nousun päälle, lunta on silmänkantamattomiin. Ei muuta kuin eteenpäin.

Lunta silmänkantamattomiin.

Polun vasemmalla puolella on järvi kuten näkyy.

"Polvi on teipattu ja sidottu, kipu ei hellitä, ehkä tauon jälkeen hiukan parempi. Toivottavasti laskuja ei oo tulossa. Vaellusmanikyyri hoidettu Sarille :)"

Kun olemme vaeltaneet vajaa pari tuntia lumessa, usko alkaa loppua. Siis mitä, tästäkö se nyt alkaa, tätäkö se on loppuvaellus. Vitutuskäyrä nousee tasaisesti jokaisella. Olen aina sanonut, etten ikinä lähde talvivaellukselle, never ever. Lumi ja kylmyys eivät ole mua varten. Lisäksi lumessa on todella raskasta edetä.

"Nälkä on aika kova, melkein huono olo sen takia. Mahassa on kehittynyt kaasuja, jotka täytyy välillä päästää äänekkäästi pois. Toivottavasti ruoka antaa energiaa, eikä Anastassian polvikipu pahene."

Nyt alkaa jo tuntua. Sari tauolla pienellä kivipläntillä lumen keskellä.

Jossain vaiheessa se iskee, fiilis luovuttamisesta. Totesin ekan pitkän luminousun jälkeen, että auto on suhteellisen lähellä. Siinä vaiheessa se oli vielä vitsi. Kun matka jatkuu, Anastassian polvi alkaa vihoitella entistä enemmän. Aluksi kipu on asteikolla 4-10, niin 7, ei siis hätää. Nyt se on 9, mutta sinnikäs nainen vain jatkaa menoaan Buranan voimalla. Anastassia ei pysty pysähtymään, vaan jatkaa menoaan, polveen sattuu liikaa. Minä, Sari ja Johanna alamme keskustella vakavasti lopettamisesta. Anastassia kuitenkin menee edellä, eikä kuule suunnitelmiamme. Niinpä päätämme jatkaa. Minä rohkaisen, että vaelletaan suunnitellulle yöpymispaikalle, sinne on lyhyempi matka kuin alkuun. Mietitään sitten. Takaraivossani on ajatus, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.

Lumiset maisemat jatkuvat. Olemme uupuneita, touhu alkaa mennä hysteerisen väsymyksen puolelle. Pidämmme tauon pienellä kivipläntillä lumisen maiseman keskellä. Lumi alkoi 1500 metrin korkeudella. Samalla korkeudella menee myös suurin osa reitistä. Eli lunta on luvassa myös jatkossa? Syömme suklaata, hetki aiemmin Anastassialta pääsi jo itku. Hän ei halua luovuttaa, vaikka jossain alitajunnassa tietää, että kipeän polven kanssa ei vaelleta viikkoa mäkisessä maastossa.

Illalla telttojen välissä meni pieni puro, aamulla sitä ei enää ollut.

Vihdoin lumi loppuu. Tuuli on aivan käsittämättömän kylmä. Katselemme alas laaksoon. Siellä on järvi, mutta onko siellä telttapaikkaa. Menemme rinnettä hieman alaspäin. Olemme tehneet päätöksen, palaamme seuraavana päivänä Spiterstuleniin ja teemme vain päivävaelluksia näköalapaikoille. Ei tässä lumessa kahlaamisessa ole mitään järkeä. Kaiken viimeistelee Johanna, aina niin mukautuva ihminen. "Minä en aio kävellä reittiä loppuun", Johanna sanoo äänensävyllä, joka ei jätä mitään epäselväksi. Jep, mieli taistelee luovuttamista vastaan, mutta järki sanoo, että se on fiksuinta. Emme jaksa lähteä alas laaksoon, lasku olisi suorastaan helvettiä nousta ylös seuraavana päivänä, kun palaamme lähtöpisteeseen. Kävelemme rinnettä takaisin ylös ja laitamme teltat pystyyn sille ainokaiselle ei-kiviselle alueelle. Siellä tuulee, mutta ei auta.

Sopu sijaa antaa.

Anastassiaa palelee.

Nopea vaatteiden vaihto ja teltat pystyyn. Päällä on kaikki mahdolliset vaatteet ja silti palelee. Aluskerrasto, fleecekerrasto, fleecehuppari ja kuoripuku - ja silti kylmä. Päätämme keittää ruokaa Johannan ja Anastassian teltan eteisessä. Tunnelma on tiivis, teltassa ei mahdu istumaan suorassa.

"Vitun vitun vittu. Vaellus alkaa vaatia veronsa. Anastassian polvi on entistä kipeämpi ja muittenkin huumori hommaa kohtaa loppuu. Viimeiset kaksi tuntia (vai enemmän?) käveltiin lumessa. Teltat on nyt pystyssä pienillä ruohoplänteillä ja keitellään ruokaa toisen teltan eteisessä. Ulkona hirveä tuuli. Huomenna lähdetään takaisin Spiterstuleniin."

"Lisäys myöhemmin: Ei muuten lähdettykään. Lällällää. :)"

Näkymä alas laaksoon.

Bileet.

Suoli solmussa syömme iltapalaa. Päätämme korkata laivalta ostamamme pikkupullot, nyt niitä todella tarvitaan. Fiilis on haikea, epätodellinen. Huomenna luovutamme. Pohdimme, että kylmä kesä taitaa näkyä myös Jotunheimin reissulla poikkeuksellisena lumen määränä. Lunta oli odotettavissa Galdhöpiggenin huiputuksessa, mutta vielä varsinaisella reitilläkin. Emme olleet mistään vaelluskertomuksesta lukeneet aiemmin vastaavaa. Tuhoamme herkkuja yhdessä. Nyt ei tarvitse enää säännöstellä, kun huomenna palataan takaisin.

"Anastassian ja Johannan kauniisti sisustetussa teltassa pidettiin neljän naisen railakkaat bileet. Eteisessä on nuudeleita ja tyhjiä hömpsypulloja. Mitenköhän huominen paluumatka sujuu motherfuckin darrassa. Noh, ryömimmä lumessa ”kotiin”."

5. PÄIVÄ (pe): Urdadola - Gjendebu (Memurubu) 11,19 km

Herään aamulla ja kömmin ulos. Jäätävästä tuulesta huolimatta makuupussissa oli lämmin nukkua. Ulkona minua tervehtii aurinko, tuuli on laantunut, on jopa lämmin. Näen Johannan. Hän miettii, että pitäisikö matkaa sittenkin jatkaa. Olen hämmästynyt mielenmuutoksesta, ja jään pohtimaan asiaa.

Näkymä teltasta ulos. 

Auringonpaiste saa hymyn kasvoille.

Tältä näyttää tukka, kun sitä ei ole harjattu muutamaan päivään.

Aamutoimien lomassa törmäämme kahteen laaksosta tulleeseen vaeltajaan. He kertovat, että alhaalla on lämpimämpi, eikä lunta ole läheskään yhtä paljon. He toivottavat tsemppiä ja rohkaisevat jatkamaan, paistaahan aurinkokin. Anastassiakin on jatkamisen kannalla. Urheiluteippi, tukisukat, Burana, tiikeribalsami ja kylmägeeli, eiköhän niiden voimin selvitä. Mieltä lohduttaa myös se, että edessä on tupia, joista ehkä jollain keinolla saa hätätapauksessa kyydin alkupisteeseen, jos Anastassian polvi äityy pahemmaksi.

"Jatketaan eteenpäin, 1 g Panadolia napsittu, eiköhän se tästä. Nyt aurinko paistaa ja mieli hyvä."

Päätämme jatkaa. Alkureitti etenee hienosti. Maisemat ovat upeat, pysähdymme vähän väliä ottamaan kuvia. Anastassia pysyy vauhdissa hyvin mukana, ainoastaan laskut tuntuvat kipeiltä ja ovat hitaita. Mieli miettii jälleen plan B:tä. Jossain vaiheessa päätämme, että oikaisemme reittiä hieman käyttämällä hyväksemme venettä Gjendebusta Memurubuun. Sillä vältetään arviolta noin viiden tunnin matka.

Kartan tsekkausta.

Anastassia ihailee vedenvoimaa. 

Kuva ei anna oikeatta maiseman kauneudelle.

Tytöt pomppii.

Siskokset.

Nälkä on huutava, kun saavumme Gjendebun tuvalle. Matkalla näimme lehmiäkin, kengät ovat kakassa. Heitämme rinkat selästä, Johanna lähtee tutkimaan onko missään tietoa veneen aikatauluista. Kun hän palaa, hän kertoo, että päivän viimeinen vene lähtee kymmenen minuutin päästä. Kaiken lisäksi venepaikalle on vielä hieman matkaa. Rinkat äkkiä selkään ja kohti laituria. Olen kulkenut alkupäivän Anastassian kanssa perää pitäen leppoisasti, niinpä energiaa on vielä jäljellä. Lähden venepaikkaa kohti puolijuoksua. Saavun läähättäen veneelle, se on juuri lähdössä. Venemies käskee nopeasti kyytiin, selitän kavereistani. Mies vislaa tytöille, nyt on kiire. Tytöt juoksevat laiturille, ehdimme juuri ja juuri kyytiin. Huh.

Lehmäaita. 

Johanna sai kaverin.

Gjendebun tupa.

Ehdittiin juuri ja juuri laivaan.

Onnellinen laivamatkustaja.

Laivamatka maksoi 140 kruunua. Sen sai maksaa kortilla laivasta poistuessa. Saavumme Memurubuun. Anastassia on aivan puhki. Enää ei naurata. Hän lähtee sisälle, ulkona ei pysty olla. Sari lähtee Anastassian kanssa sisälle, minä ja Johanna jäämme ulos keittämään ruokaa. Fiilis on hyvä, välillä paistaa aurinko, välillä piskottelee.

Ruuanlaittopuuhia.

Ruokapaikkamme herätti hieman huomiota.

Tunnistan Anastassian väsymyksen. Väsyneenä kroppa ei kestä olla kylmässä, mieli tekee tilata helikopteri hakemaan pois ja äkkiä. Olen jollain reissulla itsekin soittanut kotiin ja kironnut, että mitä helvettiä teen keskellä korpea nälkäisenä ja totaalisen uupuneena. Silloin ei kykene ajattelemaan mitään muuta kuin omaa lämmintä kotia ja sänkyä.

"Ostin sipsejä. Vatsakin toimii taas. Olen niin likainen, etten edes tajua sitä. Kenttää on välillä puhelimessa, ruokatauolla soitin kotiin. Siellä katsottiin televisiota sohvalla. Me tehtiin ruokaa aurinkoisessa vesisateessa. Kohta etsimään telttapaikkaa."

Romanttista. Kynttilä ja vohveleita.

Päätämme pitää pitkän tauon. Enää tänään ei kävellä, syödään energiavarastot täyteen ja istutaan sisälle vielä lämpöiseen kahville ja vohvelille. Selvitämme samalla bussiaikataulut. Halutessaan Memurubusta pääsee laivalla Gjendesheimiin ja sieltä bussilla Spiterstuleniin eli lähtöpisteeseen. Tieto lohduttaa Anastassiaa, joka jää miettimään mitä tekee. Itkukin tulee.

"Kuultiin just, että edessä ei ehkä olis kuin lumilänttejä. Huh! Onneks aika monesta asiasta selviää (huonolla) huumorilla :) Saadaan myös ehkä vuosisadan kasvorusketus! Ja saatiin jo myös lehmänpaskaa kenkiin :)"
"Lisäys myöhemmin: Lehmät on ihania."
"Lisäys: Tykkään enemmän pupuista."
"Lisäys: Kannatan!"

Pitkän tauon jälkeen lähdemme kasaamaan telttoja. Leiripaikka löytyy läheltä ja ilma on suhteellisen lämmin. Päätämme lähteä seuraavana päivänä katsomaan Besseggenin upeita maisemia pelkillä päivärepuilla ja laitamme rinkat veneellä etukäteen Gjendesheimiin.

Teltat pystyssä.

"Aamuherätys klo 6.30, joten nyt unille. Huominen jännittää taas.
Ps. Näin viime yönä unta, että olin kotona. Ihmettelin, että miten olin päässyt sinne niin nopeasti, että onkohan tämä unta. Vakuutuin kuitenkin, ettei ole, kunnes hämmästykseni heräsin keskeltä tuntureita teltasta. En ole ihan varma oliko se kivaa vai ei."

6. PÄIVÄ (la): Besseggen (Memurubu - Gjendesheim) 14,13 km

Anastassia päättää lähteä mukaan Besseggenin päivävaellukselle. Tytöillä on uusi suunnitelma. Jätämmekin leirin pystyyn ja teemme päivävaelluksen näköalapaikalle, josta käännymme takaisin. Silloin ei tarvitse purkaa leiriä, eikä lähettää rinkkoja laivalla. Reitillä on ruuhkaa. Aurinkoinen ilma on houkutellut muutkin turistireitille, joka alkaa todella hapotttavalla nousulla. Puhalluttaa. Meillä menee ekassa nousussa aikaa 45 minuuttia.

Aamulla aurinko paistoi upeasti. Ei olisi parempaa säätä voinut olla Besseggenille.

Peruspuuhia naisten leirissä. 

Pasta-aamupala.

"Herätessä 6.30 maa oli kuurassa. Aamupalan sai nauttia auringonpaisteessa. Uni oli katkonaista, mutta toivottavasti sillä ja pasta-aamupalalla pärjää päivän retken."

Kanssavaeltajia oli riittämiin.

Reitti etenee, fiilis on hyvä. Katsomme ihaillen, kun norjalaismies kantaa isoa reppua JA poikaa hartioillaan. Huh huh. Jos mulla olisi lapsia, niin todellakin hirvittäisi tuoda lapset tähän maastoon. Yksi pikkunaskali kaatuukiin ja heittää kuperkeikan. Kaikki hyvin, ihme ja kumma.

Taustalla poikajoukkue.

Vähän puhalluttaa.

Näköalapaikka on upea. Emme kuitenkaan jää paljoa maisemia ihailemaan, vaan jatkamme eteenpäin. Evästauolla kiikaroimme tulevaa nousua 1743 metriin. Ei jumaliste, tuonneko pitäisi kavuta. Siskoni on liekeissä, todellakin mennään. Joo-o, mua hieman ketuttaa, Anastassiaa mietityttää kestääkö polvi. Jatkamme kuitenkin.

Maisemia matkan varrelta.

Virallinen näköalapaikka.

Takana tuleva mies antaa nousulle perspektiiviä.

Maisemaa.

Kiva nousu.

Nyt tulee mieleen Kebnekaise. Irtokiviä on kiitettävästi, välillä ylöspäin mennään nelinkontin. Mulla ei ole korkeanpaikankammoa, mutta nyt pelottaa. Tästä jos liukastuisi, niin kävisi todella huonosti. Pudotus on melkoinen. Etenen rauhallisesti. Mietin, etten pentele kapua näitä kiviä enää takaisin alas. Ehdotan tytöille, että jatketaan reitti loppuun Gjendesheimiin asti. Olemme jo niin pitkällä, että on järkevämpää mennä reitti loppuun kuin palata samaa polkua takaisin. Lisäksi alhaalla menee toinen lyhyempi kolmen tunnin reitti, jota pitkin pääsee leirille. Harmittelemme, ettemme lähettäneet rinkkoja veneellä reitin loppuun. Se ei olisi maksanut ilmeisesti kuin viisi euroa. Noh, eipä sitä aina osaa tehdä fiksuja päätöksiä.

Sari nousee ylös.

Saavutamme huipun, maisemat ovat jälleen upeat. Tässä vaiheessa tajuamme, että ainut järkevä vaihtoehto mennä takaisin Memurubussa oleville teltoillemme, on vene. Kukaan ei vain taaskaan tajunnut tsekata aikatauluja. Niinpä pidämme tauot minimaalisina ja lähdemme kiirehtien alaspäin. Mua ketuttaa. En tiedä mikä, vissiin vain väsytti jo koko puuha. Jotenkin mieltä ärsytti, että kokonaisreittimme ei etene yhtään, olen vain puhki jostain "ylimääräisestä" päivämatkasta.

"Vaikka en olisi uskonut, pääsin Besseggenin huipun päälle ja vielä alas. Polvi on paremmassa kunnossa ja mielikin nousee. Tän hetkinen fiilis: rakastan teitä tyttöjä :)"

Näyttää kuin vuoristot olisi photoshopattu kuvaan.

Kukkulan kuningatar.

Suunta alaspäin.

Näemme rinteeltä, kun vene alkaa lähestyä kylää. Ei muuta kuin tossua toisen eteen rivakasti. Ehdimme alas laiturille samaan aikaan, kun vene rantautuu. Sen purkamisessa tosin meni aikaa 15-20 minsaa, että ihan yhtä hoppu ei ollut kuin viimeksi. Tosin eipä alastulossa olisi tarvinnut kovin paljon tauotella, kun päivän viimeinen vene klo 16 olisi mennyt sivusuun.

Sari tulee alaspäin.

Turistikauppa. Ehdin tehdä ostokset kahdessa minsassa.

Laivalle jälleen.

"Käytiin illalla pesulla purossa, oli vähän kylmää. Nyt on puhdas olo. En ole harjannut hiuksia neljään päivään."

Leirissä syömme jälleen oikeaa ruokaa. Aamulla söimme tukevan annoksen pastaa, muutoin päivä on vedetty välipalojen voimin. Sitten nukkumaan.

Aikatauluja.

Täysi kaaos taas leirissä.

Johannan venyttelytuokio.

"Löydettiin tänään Johannalle mies. Se kantoi Besseggenilä isoa reppua JA poikaa harteillaan. Valitettavasti vaimo näytti olevan matkassa. Suunnittelimme tapaturmaksi naamioidun murhan. Jäi toteuttamatta ja mies saamatta. Ehkä aamulla Johanna voi taas flirttailla vastarinteen miesten kanssa…"

"Päivin ja Sarin vihreän teltan sekavärisesti sisustetussa yhden kuistin ja yhden makuuhuoneen bileluolassa on aika kuivat tarjoilut. Kannatamme sinisen teltan bileitä. *peukku*"

"*edit* Siniseen telttaan piti viedä oma pullo mukana."

7. PÄIVÄ (su): Memurubu - Glitterheim 17,97 km

Kello soi varhain aamulla. Sataa vettä. Päätämme siskon kanssa nukkua vielä hetken, jospa vesisadekin loppuisi sillä välin. Laitan kello soimaan tunnin päästä kahdeksalta uudestaan. Herään taas, vieläkin sataa, turha toivo siis. Nousemme ylös, lähden sadevaatteissa pesemään hampaita. Anastassia tulee luokseni sateesta kettuuntuneena ja kysyy otetaanko vene ja bussi. Totean aurinkoisena, että kyllä se sade aikanaan loppuu, ei hätää. Anastassia näyttää entistä kettuuntuneemmalta ja lähtee takaisin leiriin.

"Anastassia haluaiaisi autolle, saunaan, pesulle ja seksiä. Sitten olisi kaikki täydellistä."

Leirissä tytöt haluavat tuvalle tsekkaamaan säätiedotusta. Lähdemme sinne, vedän matkalla kunnon lipat crocseilla rapakkoon. Voi perse, tämäkin vielä. Olen yltäpäältä ravassa, mutta onneksi ei käynyt pahemmin. Säätiedotus lupaa seuraavalla päivälle aurinkoa. Päätämme yhä jatkaa. Pukeudumme ja kasaamme rinkat ahtaassa tilassa telttojen sisällä. Sitten liikkeelle, tiedämme, että reitti alkaa todella hapottavalla nousulla.

Eka nousu ottaa luulot pois.

Nousu etenee hitaasti. Edellispäivänä 1,64 kilsan mittaiseen nousuun kului ilman rinkkoja 45 minuuttia, nyt rinkkojen kanssa hieman reilu tunti. Vettä tulee koko ajan ja tuuli on hyytävä. Etenemme hitaasti, mutta varmasti reittiä eteenpäin. Päätämme pitää ruokatauon suhteellisen ajoissa matkalla olevalla tuvalla Blackwellbuessa. Tupa on lukossa, mutta antaa suojan tuulelta myös ulkona. Vettä ei sada enää. Itse olen jotenkin aivan uupunut. Vaikka puen taukovaatetta päälle, meinaan paleltua. Nyt se sama väsymys iski ilmeisesti muhunkin, antaisin mitä vain lämpimästä sisätilasta. Johanna tsemppaa, että ruoka auttaa. No niinhän se teki. Ruuan jälkeen olen taas kuin toinen ihminen.

Anastassia näyttää mallia ylityksessä.

Tilannekuva parhaimmillaan.

Sari kuivattaa telttaa.

Johanna teltan kimpussa.

Tytöt lämmitti mua.

Ruokataukokuvaamista.

Upeita vuoria.

Loppumatka Glitterheimiin on yhtä nousua ja laskua, kiviä on kamalasti ja tuuli on mahdoton. En tiedä vaikuttaako astma, mutta tuntuu, että keuhkot eivät toimi kunnolla. Keuhkot eivät saa tarpeeksi happea, mistä syystä lihakset ovat totaalisen väsyneet ja uupuneet, askel ei vain nouse enää kunnolla. Otan astmalääkettä, en huomaa vaikutusta. Onneksi tajuan laittaa huivin suuni eteen, se auttaa blokkaamalla pahimman tuulen. Henki kulkee taas jotenkin ja askel on edes aavistuksen reippaampi.

Tuuli oli kova.

Matkalla törmäämme kahteen eri miesseurueeseen. Toisen nimesimme shortsimiehiksi, viidestä miehestä kaikilla muilla paitsi yhdellä on shortsit. Ihan pöljää pukeutumista, oli miten kivikautinen sissi tahansa. Toisessa porukassa on melko nuoria miehiä sekä yksi vanhempi. Ohittelemme toisiamme tasaisin väliajoin.

Yksi kerrallaan.

Matkaa on enää vajaa tunti. Nyt pistää jo rinnasta. Mitä hemmettiä, vieläkö sitä oikeasti saa jonkun pahuksen sydänvian tällä reissulla? Johanna lohduttaa, että hänelläkin pisti Galdhopiggenin huiputuspäivänä. Mitä ihmettä kropassa tapahtuu rasituksessa? Olen hieman huolestunut, höllään tahtia tarkoituksella. Pitää ehkä kotona selvittää mistä ihmeestä kipu johtuu.

"Tänään oli pitkä ja rankka päivä. Kukaan ei jaksanut edes kirjaan kirjoittaa. Tässä kuitenkin lyhyesti kohokohdat:

1. Anastassian kepakko kuoli :( Lumihanki koitui sen kohtaloksi. Mutta harva meistä on rautaa, moni taipua saa… Onneksi me ei.

Reissu koitui kepakon kohtaloksi.

2. Meidän perässä kulki viisihenkinen miesjoukko shortseissa. Siis täällä, missä pissakin jäätyy ilmaan. Vaikutti siltä, että tosissaan luulivat lähteneensä pikkukesäretkelle.

3. Ei tule mieleen kolmatta kohtaa tältä päivältä, niin mainitsen tässä, että kiipesin Galdhöpiggenille naula kengässä. True story.

Telttapaikka.

Lisäys: Koko viime yön satoi vettä. Aamulla kaikki oli taas ihan märkää.

Ps. Teltat saatiin kuivaksi ruokatauolla, koska tuuli niin hyvin ja sadekin loppui."

Pääsemme määränpäähämme. Kasaamme teltat ennen Glitterheimin tupaa ilmaisille maille, syömme ja pidämme illanistujaisia minun ja siskoni teltassa. Enää ei pistä mihinkään ja fiilis on hyvä. Ulkona on taas kova tuuli. Unille.

8. PÄIVÄ (ma): Glitterheim - Spiterstulen 17,74 km

Aamu alkaa aurinkoisena, tuuli on jälleen tyyntynyt. Syömme hyvällä fiiliksellä, kaikkien mieltä piristää tieto siitä, että tänään on viimeinen vaelluspäivä, ihanaa. Leirin kasauksen jälkeen pyörähdämme vielä Glittenheimin tuvan vessassa, sitten kohti Spiterstulenia.

Aamupala tarjoiltiin sinisessä teltassa.

Kiva silta.

Vesivessa on luksusta.

Vähän erilaista istua iltaa täällä kuin teltassa.

Shortsimiehet aamupalalla.

"Aurinko paistaa, jee! Viimeinen vaelluspäivä, jee! Kroppa on väsynyt, mutta mieli piristyy edellä mainituista faktoista, joten se varmaan antaa lisäpotkua päivään. Aamupala tarjoillaan klo. 9.15 alkaen sinisen teltan suojissa. Hyttysten kera."

Matka menee mukavasti. Päätämme pitää lounastauon varhaisessa vaiheessa ennen nousua. Nousun jälkeen ei taas tiedä miten tarjolla on vettä ruuanlaittoon ja tiskaukseen. Johanna kokkailee t-paita päällä, vau, eipä ole ollut näin lämmintä tällä reissulla. Ihmettelemme kahta alempana olevaa miestä, joista toinen juoksentelee ilman paitaa ja toinen valokuvaa. Pojilla on varmasti tulossa hienot profiilikuvat.

Anastassia ei malta odottaa ruokaa.

Kesäkokki.

"Tällä vaelluksella ollaan voitettu tuuli, lumi, sade, korkeat vuoret ja jyrkät laskut, nyt ei oo enää kuin yksi vaelluspäivä. Mun pakosuunnitelmat eivät toimineet, vaikka yritin kovasti. Tytöt tsemppas eteenpäin kaikista esteistä huolimatta. Kasvot on hoidettu erikoisnorwaycare, mihin sisältyi puhdistus jäätävällä vedellä, peelingwind and mosturaising rain. Tulos: naama on turvoksissa, hilseilee entistä enemmän ja muutenkin näyttää siltä, että olisin vuoden krapulassa! *peukku*"

Höpöttelemme matkalla, maasto on suhteellisen helppoa, kiviä tosin on taas paljon. Toinen vaihtoehto olisi ollut nousta Glittertindenin eli Norjan toiseksi korkeimman vuoren päälle, mutta urakka ei houkutellut ketään rinkat selässä. Onhan noita kukkuloita jo nähty. Matka etenee ja puheenaiheet vaihtelevat crossfitin, maratontreenauksen, seksin ja kaiken muun välillä.

Sieltä se vesi yhtäkkiä tuli.

Viimeisetkin mutterit ovat jo tippuneet.

Lunta oli jälleen välillä.

Siellä se Galdhöpiggen jo näkyy horisontissa.

Anastassia tuulettaa, lähtöpiste näkyy jo!

Polvet eivät tykänneet pitkästä laskusta.

Poroja taas vaihteeksi.

"Ruokatauko auringonpaisteisessa rinteessä ennen viimeistä nousua. Jauhelihaa ja riisiä. T-paita-keli. Missä ne shortsimiehet nyt on? Varmasti olisivat tänään ilman paitaakin…"

Vihdoin saavumme Spiterstuleniin. Päätämme leiriytyä maksulliselle telttapaikalle, jotta voimme hyödyntää seuraavana aamuna suihkuja. Leiri pystyyn, ruokaa vatsaan ja sitten suuntaamme tuvalle. Tuvalla tilaamme reissunlopettajaissiiderit sekä suunnittelemme tulevaa automatkaa. Matkaa Uumajan laivalle on reilusti, sitä ei ihan yhdessä päivässä ajele. Menemme nukkumaan suhteellisen myöhään.

Vihdoin perillä!

Tuuletus oli hieman pliisu, väsytti jo niin paljon.

Hämäriä keittopuuhia.

Reissun lopettajaissiiderit. Ei maksanut kuin 9 euroa kipale.

"Lounastauolla tapahtui onnettomuus. Keitin oli liian epätasaisella alustalla ja kaatui ruokineen päivineen. Onneksi takki ei palanut, vaan ainoastaan myslipussi suli kiinni ruokasäkkiin. Onni onnettomuudessa. Toinen onnettomuus sattui viimeisessä laskussa. Kivet pyörähtivät jalan alla ja menin polvilleni. Rinkka meinasi jatkaa matkaa eteenpäin, mutta sain vauhdin pysäytettyä."


"Minäkin vähän kaaduin, mutta sain vain rapaa housuihin. Lahkeessa on myös pari uutta reikää reissusta muistona. Aika outoa, että ollaan perillä. Naama ja kädet hehkuu palovammoista. Toivon, että muutun pian pronssijumalattareksi. *peukku*"

Telttayö vielä viimeisen kerran.

"Shortsimiehetkin pääsi perille. Aiemmin kiikaroidut kaverit osoittautuivat samoiksi vanhoiksi tutuiksi. Kolme kaveria tuli aiemmin perille, vaikka ehkä tulivat Glittertindenin yli. Telttailevat taas meidän lähellä. Siiderit ja kaljat juotu, kuville naurettu ja Päivi on puoli tuntia selvittänyt Tuukan kanssa puhelimessa huomisen suunnitelmia."

Nukkumaan.

9. PÄIVÄ (ti): Automatka Norjassa ja Peikkotie

Heräämme aamulla, yö meni enemmän ja vähemmän pyöriessä. Ensin soi jonkun auton varashälytin, sitten koira haukkui. En muistanutkaan, että "sivistyksen" parissa on näin paljon melua. Keitämme aamupalan sisällä huoltorakennuksessa. Sitten teltat kuivumaan toiseen huoltorakennukseen ja suihkuun. Suihkuun saa kuuden minuutin poletteja, eipä muuta kuin kello käymään. Harmittelen, että mulla ei ole mukana muuta kuin vaelluspyyhe.

Teltta oli hieman kuurassa.

Huoltorakennuksen keittopaikka.

Anastassia ennen suihkua ja sen jälkeen. 

Meikäläinen ennen ja jälkeen.

"Nyt on aika onnellinen olo, vaikka aina peiliin katsoessa hieman masentaa. Mittarissa on jo +16 astetta, alkaa tulla kesäfiilis. Muutenkin nää naiset vaikuttaa olevan nyt jossain endorfiinipöllyissä, että huhhuijaa… Mitäs tästä enää puuttu… Sauna ja seksi?"

Lehmiä riitti.

Myös tunneleita.

Maisemia matkalta.

Harvoin autonikkunasta näkyy näin paljon lumipeitteisiä vuoria.

Starttaamme kymmenen maissa Spiterstulenista kohti Eidsdalin autolauttaa. Tarkoituksemme on ajella poispäin kuuluisaa Peikkotietä eli Trollstigenia pitkin. Anastassia on kuskina, Norjan tiet ovat melkoisia, pieniä, kapeita ja mutkittelevia. Maisemat ovat upeat, kuvia otetaan vauhdissa autosta sekä välillä pysähdytään ihailemaan maisemia.

"Kurvaan mutkaista vuoristotietä kohti Peikkotien mutkia. Juoksijoita ja pyöräilijoitä katsellessa tuli mieleen eilinen kannustuskommentti eräältä mieheltä viimeisessä alamäessä. ”Ten minutes!” Taisi tytöt näyttää vähän väsyneiltä."

Vähän isompia paatteja.

Autolautta juuri tulossa.

Päiväkirja päivittyy autolautalla.

"Odotetaan lauttaa Peikkotien alkuun. Ilman poliisien pysäytystä olisimme ehtineet edelliseen lauttaan. Poliisimiehet oli kiinnostuneita autosta, jossa ei ole rekisterikilpiä. Selvittiin, vaikka ei edes puhuttu ruotsia. Eikä bensakaan loppunut vuoristotiellä. Hurjan kivaa elämää. (Toisin kuin stressaantuneella lauttatyöntekijällä)."

Perusmutka. 

Viherkattoja.

Anastassia ajaa.

Poliisitkin pysäyttivät.

Jossain vaiheessa matkaa tajuamme, että yöpyminen Ruotsissa on mahdotonta. Matka etenee hitaasti mutkittelevia pikkuteitä pitkin. Niinpä hautaamme yöpymishaaveet Ruotsin Åressa ja päätämme jäädä yöksi Norjan Trondheimiin Storsandin leirintäalueelle. Johanna on varannut meille jo matkalla puhelimitse suihkullisen mökin noin 80 eurolla. Mökki on ihan ok, suihkun kautta nukkumaan. Aamulla on jälleen aikainen herätys.

"Trollstigenillä oli aika huikeat maisemat. Muutaman pysähdyksen, 100 autosta räpsityn kuvan ja turistishoppailujen jälkeen siirryttiin ”isommalle” tielle kohti Trondheimia ja lopulta Ruotsia. Aika haikeaa, että nämä kukkulat jäävät pian taakse. On kyllä ollut sellainen reissu, että ehkä vielä muutaman kerran tälle nauretaan ja haikeudellakin muistellaan. Rankkaakin oli, mutta voi kyllä hymy huulessa sanoa, että tulipahan tehtyä :) :)"

"Ruoka- ja tankkaustauko Oppdalissa. Ostettiin myös aamupalaa huomiselle, koska yövytään Trondheimissa mökissä. (Täytyy varmaan sukeltaa vielä kerran makuupussiin.) Bensa-automaatti yritti huijata, mutta onneksi kuitti tarkistettiin ja Anastassia sai rahansa takaisin. Kaikkea kummaa täällä Norjassa.
Ps. Tänään auton alle on yrittäneet lehmät, lampaat ja linnut."

10. PÄIVÄ (ke): Ruotsin poikki koti-Suomeen

80 euron mökki suihkulla ja vessalla.

Sisältä.

Lähdettiin niin aikaisin, että vastaanotto oli vielä kiinni. Avaimet palautettiin postilaatikkoon.

Heräämme aamukuudelta. Pikainen aamupala, kamppeet kasaan ja ajomatka jatkuu hieman yli seitsemän aamulla. Sari aloittaa, sitten Johanna jatkaa. Matkalla pysähdymme syömään jossain pikkukylässä, seuraava steppi onkin jo Uumaja. Uumajassa olemme hyvissä ajoin, meillä on 2,5 tuntia aikaa ostoksille keskustassa. Käymme kahvilla ja tekemässä joitain pakollisia hankintoja. Sitten Uumajan laivaan ja buffetiin syömään.

"Olisikohan tää vika reissupäivä. Hetki vielä Norjan puolella, kohta Ruotsin läpi. Matkaa Uumajaan 600 km. En tiedä alkaako väsy painaa vai mikä lie onnenhuuma, melkein itkettää. Yksi tämän kesän odotetuimmista ja vähän pelätystäkin reissusta on kohta takana. On tää auto vaan täynnä uskomattomia supernaisia. Love U!"

5,5 euroa, ei ole hinnalla pilattu.

"Syötiin jättisalaatit jossakin pikkukylässä, jonka nimeä ei varmaan löydy edes kartalta. Oli vähän liikaa. Mutta laivalla ajateltiin silti mennä buffettiin. Kroppa alkaa paisua kuin kuiva pesusieni. Onneksi naaman punoituskin laskee, ettei näytä aivan possulta. Bamsella on ollut rankka automatka. Mitenhän se kestäisi viikon vaellusta… Taitaa kuntokuuri odottaa. Johanna jatkaa ratissa 229 km jäljellä. Muapa ei nyt tietenkään nukuta enää, kun muutaman tunnin koomailin ratissa ja kuuntelin tyttöjen höpöhöpöjuttuja. On ikävä kaikkia kotiasioita ja rakkaita ihmisiä. Ja Norjan vuoria. Onneksi otin miljoona kuvaa. Ja parhaan housujen hautajaisvideon ikinä!"

Bamse suorastaan villiintyi.

Johanna ja Bamse.

Uumajassa leivoksilla.

Uumajassa hengattiin parisen tuntia.

Saaristolaisbuffet 25 eurolla on maistuva. Syömme pitkän kaavan kautta, ensin alkupalat, sitten pääruoka ja lopuksi jälkiruokapöytä. Fiilis on haikea, käymme läpi reissun tapahtumia. Nauru raikaa, onnenkyyneleet tippuvat silmäkulmista. Joko tämä loppuu?

Taas ruoka maittaaa.

Kulujen setviminen vaati useamman insinöörin.

"Wasalinella syötiin buffetissa maukasta ruokaa ja muisteltiin reissun parhaimpia hetkiä… Nauruhetket jatkuu ja ilon kyyneleet virtaa. Huomenna/tänään tavataan ja vaihdetaan kuvia.
Fiilis: Vaikea kuvata. Mahtavaa, että ollaan tehty ja suoriuduttu kaikista fyysisistä ja henkisistä esteistä, samalla on surullista palata tavalliseen arkielämään, jossa on niin helppoa ja mukavaa. Samalla iloitsen lämpimästä kodista, jossa rakkaat ihmiset odottavat innolla äitiä ja vaimoa!"

Vaasassa!

Saavumme Vaasaan myöhään yöllä. Ilma on syksyinen. Onpas ulkona pimeä, en ole edes tajunnut, että ihan kohta on elokuu. Menen siskoni luokse yöksi. Suihku, oikea pyyhe, lämpö ja uni maittavat.

11. PÄIVÄ (to): Vaasasta Jyväskylään

Kirjoittelen aamupäivällä puhtaaksi vaelluspäiväkirjamme. Sitten lähdemme minä, siskoni Sari ja Johanna lounaalle. Lounaan jälkeen vielä Anastassialle, vaihdamme valokuvia ja katsomme parhaita paloja. Jep, siinä se sitten olisi, loppu reissulle. Lähtöhalit ja kohti Vaasan rautatieasemaa. Seuraavan kerran tyttöjen kanssa nähdään hieman erilaisissa tunnelmissa, minun ja avokkini häissä. Siis häissä, minusta tulee vaimo. Ai ne häätkö on jo vähän yli viikon päästä? Mihin tämä aika meni?

Reissubiisit:
• Roope Salminen ja koirat - Madafakin darra: https://www.youtube.com/watch?v=ZMzBrarqlGA
• Valovuosi - Aurinkokuningatar: https://www.youtube.com/watch?v=A1N3LazeQM0
• Urban Cone - Come Back to Me: https://www.youtube.com/watch?v=v079Z3HvBe8

Junassa aloitan jo blogikertomuksen kirjoittamisen. Kuuntelen reissubiisejä, fiilistelen Bamsen kanssa. Ostin reissun päätteeksi Spiterstulenista nallen, norjaksi siis bamse. Bamse matkasi kanssamme Norjasta Suomeen. Se on nyt meidän vaellusnalle. Minua melkein itkettää. En tiedä pystyykö mikään vaellustarina ikinä oikeasti välittämään sitä tunteiden kirjoa, mitä reissussa koetaan. Sitä ei voi kokematta ymmärtää. Kukaan muu ei ymmärrä meidän juttujamme Kepa V:stä, tampuuneista tai muusta vastaavasta. Nämä tytöt ymmärtää, ne on ihan parhaita.