Vaellus: Abisko - Kebnekaise - Nikkaluokta, 3/3

OSA 3/3

Koska vaelluskertomus on pitkä, olen jakanut sen useampaan osaan. Tästä pääset lukemaan myös muut osat:
• Päivät 1–3: Menomatka ja kaksi ensimmäistä vaelluspäivää
• Päivät 4–6: Kolmas, neljäs ja viides vaelluspäivä
• Päivä 7–9: Kebnekaisen huiputus, viimeinen vaelluspäivä ja kotimatka

7. PÄIVÄ: "The Day", Kebnekaise

Perjantain 1.8. sykekäyrä punaisella ja korkeuskäyrä harmaalla. Eli matka lyhyesti: 1) nousua, 2) purojen ylitystä ja nousua, 3) lasku alas, 4) nousua tuville ja 5) varsinainen nousu Kebnekaisen huipulle. Ja samaa reittiä takaisin. Takaisin on tultu pikkuisen vauhdikkaampaa kuin menty ylös.

 
Seitsemäs vaelluspäivä alkoi aurinkoisissa merkeissä. Sää näytti kauniilta, juuri sopivalta Kebnekaisen huiputusta varten. Olimme saaneet neuvon, että reissuun kannattaa varata ainakin 8–10 tuntia aikaa. Päivärepuissa meillä oli lämmintä vaatetta, välipalaa ja kenttäpullon verran juotavaa. Lisäksi minulla oli suurempi reppu, jossa oli reilu 1,5 litraa yhteistä juotavaa sekä ainekset ruokaan, joka tänä päivänä oli tonnikalatortilloja. Ajattelimme, että emme ota keitintä mukaan, vaan säästämme kannettavassa painossa, kun syömme ns. kylmän ruuan.

Päällä minulla oli kevyt, hieman tuulta pitävä Niken takki ja Fjällravenin katkolahjehousut, repussa goretex-puku, pipo, säärystimet ja lämmin fleecetakki. Näillä mentäisiin. Aamupalaksi emme syöneet perinteistä puuroa ja leipää, vaan päädyimme syömään tuhdin pastaruuan, jotta saisimme energiaa kunnolla. Täytyy sanoa, että pasta aamupalana tökki aivan älyttömästi, mutta sisulla sekin meni alas ja energiavarastot saatiin täydennettyä. Itselläni tänä aamuna tapahtui tietysti se, mitä olin pienellä ällötyksellä odottanut koko reissun – vatsa alkoi toimia. Eipä siis muuta kuin aamupalan jälkeen puskaan...

Aamutoimien jälkeen lähdimme liikkeelle. Siskoni otti kannettavaksi jääraudat. Leirin jätimme pystyyn, koska ajattelimme, että säästämme sillä illalla aikaa. Viimeiselle vaelluspäivälle lauantaille jäisi 19 km talsittavaa ja bussi lähti neljän maissa, joten herätys olisi aikainen seuraavanakin päivänä.

Teltat jäivät odottamaan Kebnekaisen huiputtajia.

Siellä se on!

Melko pian tunturiaseman jälkeen sää muuttui pilvisemmäksi ja koleammaksi. Vettäkin hieman tihkutti, onneksi vain vähän. Kebnekaiselle oli menossa muutama muukin vaeltaja. Kebnekaisen huippu on siis 2100 metrissä ja kokonaisuutena matkaa oli noin 20 kilometriä, kymmenen kilsaa siis suuntaansa. Polarin V800-mittarini näytti myös noustun matkan, joten siitä oli hauska seurata etenemistä.

Sää muuttui jälleen nopeasti pilvemmäksi.

Pientä hienosäätöä vielä.

Nousu oli melko tiukka. Anri totesi neljän kilometrin kohdalla, että reidet hapottavat aivan hirveästi. Alkumatka oli vielä melko loivaa nousua.

Oi voi, tytöt eivät vielä tässä vaiheessa tiedä, mitä on edessä.

Alkumatka oli melko loivaa nousua.

Tässä vaiheessa kroppa tuntui jo hieman väsyneeltä. Jaloissa painoivat aiemmat 5 vaelluspäivää.

Siskoni kantoi kenkiin kiinnitettäviä jäärautoja päivärepussaan.

Alun loivan nousun jälkeen tuli purojen ylityksiä. Ne menivät vielä melko kivuttomasti, hieman hyppelyä vain kiveltä toiselle. Kengät säilyivät kuivina.

Puroja oli matkalla muutama kappale.

Jotkin eräjormat vielä telttailivat tässä kivikossa.

Luntakin näkyi jo enemmän.

Purojen jälkeen alkoi jyrkempi nousu. Kiviä oli aivan valtavasti. Välillä eteenpäin mentiin nelinkontin, kun käsillä oli pakko tarrata kivien reunoista kiinni, että pääsi ylöspäin. Yhden kerran siskoni askeleesta lähti 30-40 senttiä leveä kivi tippumaan alas, mutta onneksi se tippui minusta hieman vajaan metrin päähän. Hieman hirvitti, että mitä tapahtuisi, jos tasapaino pettäisi ja kaatuisi tai muuten vain jalka lipeäisi. Silloin pään kolauttaisi melko varmasti kiveen. Ei hyvä. Mielessä pyöri myös ajatus siitä, että samaa reittiä pitäisi päästä iltapäivällä turvallisesti alas.

Rinteessä oli myös pätkä lunta, jota osa tuli alas pyllymäkeä laskien. Mäen alla oli kuitenkin melkoista kivikkoa, joten vauhti pitäisi pystyä pysäyttämään ennen törmäystä kiviin. Hieman jäimme miettimään kumpi on parempi vaihtoehto tulla alas, kiviä pitkin vai pyllymäkeä?

Välipalaa naamariin, että jaksaa.

Pahimmassa nousussa sai käyttää kaikkia raajoja ja varoa putoilevia kiviä. Kuva: JR

Jyrkän nousun jälkeen tulikin sitten lasku. Sekään ei ollut kiva, pienet irtokivet hankaloittivat kulkua. Extravarovaisin meistä oli Anri, sitten minä. Sari, Anastassia ja Johanna menivät melko vauhdilla. Laskun jälkeen tulikin sitten se varsinainen nousu, jälleen jyrkkää rinnettä ylöspäin. Tässä vaiheessa oman porukkamme välimatkat alkoivat kasvaa entisestään. Anri veti perää, minä tulin toiseksi viimeisenä, sitten Johanna, kun Sari ja Anastassia pinkoivat menemään keulilla. En tiedä mikä omassa kropassani oli, kun ylösnousu tuntui niin uuvuttavalta. Viisi vaelluspäivää taisi painaa, minkä lisäksi mietin, vaikuttiko kova tuuli jälleen astmaatikon hengitykseen. Jälkikäteen Googlettelin aiheesta:

"Rasitusoireiston voivat laukaista kylmä tai kuiva ilma, kova tuuli, liian raskas liikunta, hengitysteissä jo oleva ärsytystila (kuten flunssa) sekä ilmansaasteet ja pölyt, esimerkiksi hiekka- tai siitepölyt." (Lähde: http://www.allergia.fi/allergia-ja-astma/astmalapsi-liikkuu/astma-ja-liikunta/)

Jep jep, että taisipa sillä tuulella ja ohuemmalla tunturi-ilmalla olla vaikutusta olotilaan. Mietinkin reissussa, että miten kroppa voi tuntua näin omituisen väsyneeltä. Arjessa minulla ei siis ole mitään ongelmia astman takia. "Fiksuna" tyttönä olin ottanut hoitavan lääkkeen mukaan, mutta jättänyt avaavan lääkkeen mökille, todella viisasta. Astman vuoksi otin välillä vetoja lääkkeestä, minkä lisäksi otin myös ensiapupakkauksesta Duactia, ajattelin, josko se auttaisi. Jos ei muuta niin ainakin piristäisi ja luokitellaanhan se joissain urheilukilpailuissa jopa dopingiksi.

Ylöspäin vie punaisella merkitty polku. Ei näy vielä edes kunnolla määränpäätä.

Johanna onnistui hymyilemään kameralle.

Tässä vaiheessa välimatkat oman porukkamme etu- ja peräpään välillä alkoivat olla liian suuret. Odottelimme Anria välillä ja odottaessa oma kroppa kylmeni tuulesta. Niinpä päätimme, että Anri jää lähes huipulla olevalle tuvalle ja lähtee sieltä alaspäin, sillä aikaa, kun me muut käymme huipulla. Olimme varautuneet siihen, että reissu kestää 8–10 tuntia, ja reissun venyessä meiltä olisi yksinkertaisesti loppunut ruoka ja vesi. Tuville kapusimme kuitenkin karkeasti jotain 6 tuntia, joten huomattavasti kauemmin kuin olimme etukäteen varautuneet. Ja väsyneenä kroppa ei ole ihan skarpeimmillaan, mikä ei ole hyvä yhdistelmä kiviseen ja hankalaan maastoon.

Vielä se astmaatikkokin nousee ylöspäin.

Jossain vaiheessa nousua mieleeni hiipi ajatus siitä pitäisikö jättää homma kesken ja lähteä alas. Ajatus siis kävi mielessä, tunnustan, mutta onneksi vain hetken. Jokin sisu sanoi sisällä, että ylös mennään vaikka väkisin. En pysynyt aivan Sarin, Anastassian ja Johannan tahdissa, mutta melko mukana kuitenkin.

Kiviä ja punainen Anastassia.

Maisemat alkoivat olla jo uskomattoman upeat.

Saavuimme ensimmäiselle tuvalle minä, Sari, Johanna ja Anastassia. Lämmintä vaatetta päälle ja tonnikalatortillojen kimppuun. Anri saapui hieman myöhemmin. Tortillat eivät olleen mikään mahdoton makuelämys, mutta energiaa oli pakko saada, muuten ei jaksaisi. Päätin jättää reppuni taukotuvalle ja lähteä ylös pelkän kameran kanssa. Päälleni jätin onneksi pipon, fleecen, säärystimet sekä tuulta pitävän takin.

Vaelluksella ruokaa ei syödä maun takia, vaan siksi, että kropan on pakko saada energiaa.

Anri tuuletti tuvalla: hän oli voittanut itsensä kivutessaan jo näin ylös. Tämän jälkeen Anri lähti alas, kun me muut lähdimme ylös.

Kivikkoinen nousu jatkui tuvalta. Hetken päästä tuli myös toinen tupa. Veikkaisin, että ensimmäiseltä tuvalta oli noin pari kilometriä huipulle. Sain jotenkin ihmeellisellä tavalla uutta draivia lounastauosta, ja jatkoin hyvää vauhtia muiden tyttöjen kanssa. Myös repun jättäminen tuvalle tuntui hyvältä ratkaisulta, kannettava kuorma keveni.

Tämä oli makeeta, olimme käytännössä pilvien sisällä. Välillä ympärillä oli pelkästään valkoista pilveä, välillä pilvet rakoilivat ja näimme uskomattomia maisemia.

Lämpötila laski koko ajan, en tiedä kuinka kylmä ihan huipulla oli.

Johanna ja minä tarpomassa ylöspäin pilvien keskellä.

Kivikon jälkeen tuli ensimmäinen lumikohta. Siitä pääsi hienosti yli sauvojen kanssa, olisi päässyt ilman sauvojakin. Lumikohdan jälkeen tuli jälleen pätkä kivikkoista, loivaa nousua, sitten tuli varsinainen lyhyt nousu huipulle. Huipulle menimme siis yksi kerrallaan, koska meillä oli vain yhdet jääraudat. Ensimmäisenä huiputukseen lähti siskoni Sari. Anastassia lähti hänen kanssaan kokeilemaan, josko sauvojen avulla pääsisi ylös. Tässä vaiheessa rinteessä oli vielä opastetun ryhmän köysi, minkä ryhmä irroitti melkein heti. Anastassia palasi takaisin, sillä hän ei olisi päässyt ilman köyttä tulemaan alas. Oli melko karua katsoa, kun siskoni katosi valkoisten pilvien sekaan, enää häntä ei edes nähnyt. Täytyy sanoa, että isosiskona olin erittäin huolissani, kun siskoni katosi näkymättömiin.

Samalla juttelimme kahden kemiläisen nuoren miehen kanssa. Heillä ei ollut jäärautoja ja lupasimme, että he saavat lainata niitä meiltä sitten, kun me olemme käyneet huipulla.

Siskoni tuli takaisin aivan fiiliksissä. Jääraudat eivät olleet meinanneet pysyä kunnolla jaloissa ja ylhäällä oli ollut pilviä, mutta fiilis oli aivan sanoinkuvaamaton. Johanna ja Anastassia olivat menneet hieman alemmas odottamaan, ylhäällä oli sen verran kylmä, ettei siellä pystynyt kauaa seisomaan. Itselläni olivat sormet niin kohmeessa, että lainasin siskoltani lämpimämpiä hanskoja. Siskoni myös kiinnitti jääraudat kenkiini, omat sormeni olivat niin jäässä, että tehtävä tuntui mahdottomalta.

Siskoni ja Anastassia menossa ylös.

Toinen kemiläispojista lähti kanssani samaa matkaa ylös, ei malttanut odottaa jäärautoja. Matkalla olimme kyllä jutelleet muutaman suomalaisen kanssa, jotka olivat käyneet huipulla ilman jäärautoja, joten periaatteessa se kyllä onnistui, mutta meistä ylös oli turvallisempaa mennä jääraudoilla. Tein kemiläisen kanssa diilin, että hän ottaa minusta valokuvan ylhäällä kamerallani ja minä hänestä, ja lähetän hänelle kuvat sähköpostilla. Kemiläisten kamerasta oli loppunut akku ja minua taas selfien ottaminen ei innostanut. Niinpä menimme samaa matkaa ylös. Lyhensin sauvatkin lyhyemmiksi, jotta sain niillä tukevan otteen lumijäästä.

Meikäläinen on menossa ylös oikealla rinteessä sauvojen kanssa.

Ylhäällä oli mieletöntä. Siis aivan käsittämätön adrenaliinipiikki. Uskomatonta. Välillä maisema oli aivan pilvessä, välillä pilvien raosta kurkisti näkymä, joka kattoi 9% koko Ruotsin pinta-alasta. Rinteeltä kun kurkkasi toiselle puolelle, näkyi alhaalla melkoinen pudotus. Huh huh. Kemiläismies nousi todella varovaisesti ottamaan musta valokuvan. Itse olin niin adrenaliinifiiliksissä, etten tajunnut edes pelätä. Lähinnä haukoin henkeäni mielettömästä fiiliksestä, tein sen, olin huipulla!!! Siis sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Aivan käsittämätöntä. Olin koukussa.

Näkymiä ylhäältä. Välillä oli selkeää, välillä pilvistä.

Tein sen! Ihan fiiliksissä. Kuvasta ei näe juuri mitään muuta kuin lunta, mutta se fiilis ja ne maisemat jäivät syvälle mieleen.

Pilven raoista näkyi välillä todella kauas. Oikealla näkyy jälleen tuleva pilvi, kohta on pelkästään valkoista.

Toinenkin kemiläismiehistä tuli ylös ilman jäärautoja. Otin pojista yhteiskuvan, kaikki olivat fiiliksissä. Samaan aikaan ylhäällä oli myös suomea puhuva pariskunta, heillä oli kunnon kiipeilyvarusteet. Hetken päästä lähdimme alaspäin. Kemiläiset laskivat rinnettä alas persmäkeä, minä tulin varovaisesti jäärautojen ja sauvojen kanssa. Johanna odotti alhaalla ja sanoi, ettei Anastassia jaksanut tulla ollenkaan. Tsekkasimme jääraudat Johannan kenkiin. Johanna lähti ylös ja minä lähdin alas tuvalle, Sari kuulemma odotti siellä. Matkalla vastaani tuli Anastassia, joka oli muuttanut mielensä – pakkohan sinne ylös oli mennä, muuten jäisi lattea fiilis.

Lähdin kemiläismiesten kanssa tuvalle ja kuvasimme matkalla maisemia. Kaunista.

Tuvalla löysin siskoni. Söimme suklaata ja fiilistelimme. Mahtavaa! Vaihdoimme hanskat ja odotimme tyttöjä. Johanna tuli hetken päästä ja sanoi, että Anastassia tulee suoraan ensimmäiselle tuvalle, missä reppunikin oli odottamassa. Niinpä lähdimme kolmestaan sinne. Pakkasin reppuni ja söimme jälleen hieman suklaata, kunnes Anastassia jo tulikin. Ylävitoset ja päätimme lähteä alaspäin.

Tullessa olimme nauraneet muutamalle vaeltajalle (jotka osoittautuivat myöhemmin muistaakseni suomalaisiksi), jotka tulivat rinnettä alas väärää reittiä tai siis merkityn reitin ulkopuolelta. Ja kas kummaa, meille kävi aivan samalla tavalla pois tullessa. Noh, reittivalinta oli hieman kivikkoinen, mutta ehkä suorempi kuin merkitty reitti. Joka tapauksessa se meni alaspäin.

Alhaalla törmäsimme myös vaellustuttuihimme suomenruotsalaisiin Tukholmasta. Heitä oli siis liikkeellä äiti, isä ja tytär. Äiti oli käynyt jo aiemmin Kebnekaisella eli törmäsimme pelkästään isään ja tyttäreen. He olivat vasta menossa ylös, vaikka kello oli jo melko paljon. Toivotimme tsemppiä.

Alhaalla syvennyksessä pidettiin jälleen tauko. Anastassialla oli vilu ja päätimme Johannan kanssa lämmittää häntä.

Alaspäin mentiin vauhdilla. Ainokainen nousu tuntui todella suolaiselta, keuhkot huusivat hoosiannaa. Välillä ulkomaalaiset pojat toivottivat lepotauollaan englanniksi hyvää matkaa, taisivat tytöt mennä kuitenkin sen verran vauhdikkaan näköisesti ylös. Taukoja pidettiin välillä, mutta perusvauhti oli ihan kohtalainen maastoon nähden. Ylhäällä pidimme taas tauon. Siskoni sanoi, ettei alas mene oikein mikään välipala, kroppa oli niin väsynyt. Onneksi mulla oli mukana sipsejä, ne maittoivat paremmin. Pienen tauon jälkeen matka jatkui jälleen.

Kemiläispojat saivat meidät kiinni tässä vaiheessa jo toistamiseen. Hetki mentiin samaa matkaa yhdessä jutellen. Jälkeenpäin ajateltuna alas mentiin sellaista haipakkaa, että on kumma, kun kenenkään nilkka ei nyrjähtänyt tai tasapaino pettänyt. Persmäki kohdassa hieman arvottiin mitä kautta mennään, mutta koimme turvallisemmaksi mennä kiviä pitkin. Pyllymäessä hirvitti se, että vauhti yltyy liian kovaksi ja mäen alla odottavat kivet tulevat vastaan liian kovalla voimalla.

Alasmenon jälkeen tulivat purot. Ne osoittautuivat haastavimmiksi kuin aamulla, ilmeisesti lunta oli sulanut ja virtakohdat olivat isommat. Pojat loikkivat yli hulluista paikoista, meidän jalkojemme pituus ei yltänyt niihin. Jäimme etsimään ylityskohtaa, siinä menikin puolisen tuntia. Loppujen lopuksi toinen vaellusporukka ryhtyi heittelemään kiviä puroon, mikä auttoi ylitystä. Onneksi meillä oli hyvät kengät, ne eivät ihan pienestä kastuneet tai päästäneet vettä läpi.

Ylitys vei aikaa enemmän kuin aamulla.

Purojen jälkeen adrenaliini alkoi vaihtua ketutukseen. Jalkoja särki. Johannalla särki polvia ja akillesta, minulla kumpaakin polvea. Jos jotain hyvää, niin onneksi nilkkani ei ollut enää turvoksissa Kebnekaise-päivänä, silloin alastulo olisi ollut suoranaista helvettiä. Anastassialla ja Sarilla oli ilmeisesti tasaista särkyä jaloissa. Tässä vaiheessa lupasin, että jos täältä alas päästään niin, että kenelläkään ei ole nilkka nyrjähtänyt tai mitään muuta, niin tarjoan tunturiasemalla kaikille siiderit.

Tämä kuvaa jo oikeita fiiliksiä. Nyt suoraan sanottuna vituttaa.

Pääsimme kuin pääsimmekin alas. Palautimme lainassa olleet jääraudat ja repun, ja lähdimme siiderille! Voi tytöt se tuntui hyvältä!

Voittajafiilis, ei sitä muuten voi sanoa.

Onnellinen.

Siidereiden jälkeen kävin vielä matkamuistomyymälässä. Edellispäivänä ostin t-paidan ja huivin, mutta siinä fiilistilassa innostuin ostamaan vielä pinkin Kebnekaise-piponkin. Kyllä kelpaa. Vihdoin lähdimme leiriin. Anri oli jo teltassa, hän oli tullut leiriin tunti sitten. Keitimme vettä ja söimme iltapalaksi aamupuurot ja joimme kuumaa juotavaa. Sitten nukkumaan väsyneinä, mutta onnellisina. 

Luin jälleen iltasaduksi Polarin dataa: kaloreita kului vaelluksella 5000!! Jos mukaan laskettiin myös perusaineenvaihdunta, niin päivän kulutus oli 6000 kcal. Aivan käsittämätön määrä. Palautusmisajaksi V800 ilmoitti yli 8 päivää...

8. PÄIVÄ: Seitsemäs ja viimeinen vaelluspäivä

Lauantain eli viimeisen vaelluspäivän sykekäyrä punaisella ja korkeuskäyrä harmaalla. Matka meni joutuisasti.

 
Viimeisenä vaelluspäivänä lauantaina heräsimme auringon tervehdykseen. Sää oli mitä parhain, jopa liian kuuma rinkan kanssa kävelyyn. Tässä vaiheessa kenelläkään ei ollut varmaan mitään muuta mielessä kuin, että äkkiä 19 kilsaa kävelyä, jotta pääsee ihmisten ilmoille, saunaan ja suihkuun sekä syömään jotain muuta kuin pastaa.

Aamulla leiriä pakattiin fiiliksellä, "ei enää telttamajoitusta illalla, voiko olla totta?". Muistelimme edellisiä reissuja, jotka olivat keskimäärin kolme päivää pitkiä. Silloin aina mietimme, että miten vaelluksella jaksaisi olla viikon putkeen. Jokaisen pohtimisen jälkeen totesimme, että välillä olisi pakko päästä suihkuun tai saunaan, eihän sitä viikkoa voisi olla ilman suihkua. Joopa joo, eipä vissiin. Voitte kuvitella miten "hyvältä" naisten leirissä tuoksui...

Ensimmäiset kilometrit käveltiin vauhdilla ja fiiliksellä äkkiä pois.

Eka rinkat selästä -tauko. Enää ei irtoa edes hymy.

Heräsimme aamulla hieman tavallista aiemmin. Bussi lähti Nikkaluoktasta klo 16.20, emmekä olleet aivan varmoja, millä vauhdilla viimeisen päivän 19 kilometriä kulkisivat. Niinpä halusimme pelata varman päälle ja lähteä ajoissa, jotta emme myöhästyisi bussista. Matka eteni melkoisella vauhdilla, viimeisen päivän pätkä oli helppokulkuista maastoa, eikä nousuja enää ollut.

Ruokatauon pidimme hieman yli puolenvälin jälkeen. Viimeinen pasta-ateria keittimellä maistui poikkeuksellisen hyvältä, ihme kyllä. Peruspussipastaa tuunattuna soijarouheelta, kyllä taas maha täyttyi.

Viimeinen tiskausvuoro jäi Sarille.

Ruokatuon jälkeen matka jatkui.

Aamulla lähdin liikkeelle pitkälahkeisilla housuilla, jotka lyhenivät melko pian capreiksi. Ja eipä aikaakaan, kun taas pidettiin riisumistauko ja caprit lyhenivät shortseiksi.

Perillä!!! Nikkaluokta, oumaigaad.

Bussiin lähtemiseen jäi reilusti aikaa, muistaakseni hieman vajaa pari tuntia. Niinpä teimme jotain, mitä emme olleet tehneet juurikaan viikkoon: paistattelimme päivää ja hengailimme nurtsilla, luksusta.

Naisten kauniita kesävarpaita?

Nälkähän siinä odotellessa tuli. Päätimme käydä sisällä vielä syömässä pientä hiukopalaa. Tarkoituksemme oli mennä yöksi samaan paikkaan kuin tullessa sekä käydä kylpylässä ja sen jälkeen syömässä, joten ruoka menisi myöhään iltaan. Parempi oli siis tankata vielä ennen bussimatkaa.

Outoa olla ihmisten ilmoilla ja tilata ruokaa tiskiltä.

Maistui taivaallisen hyvältä. Voi tytöt.

Bussi saapui ja lähdimme rinkkojen kanssa kohti bussia. Viimeiset säätämiset tulivatkin tässä vaiheessa, kun bussin ikkunassa luki, että ainoastaan käteinen käy. Ihan kuin kellään olisi enää ollut kruunun kruunua jäljellä. Onneksi ruokapaikasta sai nostaa rahaa. Bussissa katselimme kameralta valokuvia, voi mieletön mikä reissu. Hetken päästä nukkumatti tuli kylään.

Anastassia ja Johanna ottavat matkasta kaiken irti.

Bussi vei meidät kätevästi rautatieasemalle, missä auto odotti. Ei muuta kuin pakkauspuuhiin ja nokka kohti tuttua ja turvallista Camp Ripania. Matkalla kyllä käytiin vielä kaupassa. Tarkoitus oli ostaa siiderit, mutta eihän sellaisia Pohjois-Ruotsissa myydä. Noh, saatiin jäätelöt kuitenkin :)

Oranssitiimi valmiina kylpemään.

Tällä kertaa lattiavuoron otti Anastassia. Mökki tosin oli hieman parempi kuin tullessa: tässä yksilössä kylpyhuone oli remontoitu. Anastassia oli säästöbudjetilla, eikä lähtenyt kanssamme uimaan ja syömään. Kylpylä oli toki hintava, 30 € naamalta. Se oli kyllä niin makean näköinen, että pakkohan se oli testata. Eipä tuolla Kiirunassa tulisi varmaan lähiaikoina muutoin käytyä.

Spa-osaston sisäänkäynti. Ulkoapäin rakennus ei näyttänyt järin ihmeelliseltä. 30 euron sisäänpääsyyn kuuluivat kylpytakit, pyyhkeet sekä teetä ja hedelmiä.

Naisten pesutilat. Kylpylässä ei ollut ketään muita! Saimme nautiskella neljästään.

Tunnelmallinen käytävätila johdatti saunoille ja yhteisiin pesutiloihin.

Tarjolla oli kaksi saunaa, erilaisia suihkuja, ulkoallas, sisäallas ynnä muuta.

Sisäaltaalta oli näkymät ulos.

Tiskillä oli tarjolla teetä ja hedelmiä.

Ulkoaltaassa kelpasi lillua.

Saunalta oli näkymät ulkoaltaalle.

Jos perinteinen suihku oli liian tylsä, niin tästä sai virkistävää vettä niskaansa.

Discosuihku.

Kylpemisen ja saunan jälkeen lähdimme syömään päärakennuksen ravintolaan.

Oma annokseni härkää, perunoita ja kasviksia. Siis ihan paras annos, mitä olen ikinä syönyt.

Sari ja Johanna ottivat hirveä.

Anri valitsi poron.

Voiko parempaa olla, ruokaa, jota ei ole valmistettu retkikeittimellä.

Minä ja Anri tilasimme vielä jälkiruuat.

Tää oli ihan paras jälkiruokakin, nougatjäätelöä ja marjakastiketta.

Camp Ripanin ravintolaa kannattaa ehdottomasti testata! Halpa se ei ole, mutta ruoka on aivan äärettömän hyvää. Oma annokseni plus jälkiruoka kustansivat karkeasti viisikymppiä. Johanna kustansi meille kimppaan viinipullon.

9. PÄIVÄ: Paluumatka Suomeen

Sunnuntaina lähdimme aamiaisen jälkeen ajelemaan kohti koti-Suomea. Reissu oli aivan mieletön.

Pitkästä aikaa valmiissa aamiaispöydässä. Kyllä maistuu.

Ajoimme matkan melkolailla putkeen. Pysähdyimme Kemissä lounaalle ja seuraava stoppi oli Oulu. Anrin oli tarkoitus ehtiä junaan, joka veisi hänet Virroille. Jostain kumman syystä kukaan ei jälleen huomioinut aikataulun suunnittelussa kellojen siirtämistä tunnilla eteenpäin, minkä takia junalle tuli lievästi sanottuna kiire. Johanna tsekkasi netistä, että juna, mille Anrin pitäisi ehtiä, oli vartin myöhässä. Varttihan riitti, ajoimme Oulun rautatieaseman eteen.

Tämä oli taas näitä reissun yleisön hauskuuttamishetkiä. Neljä naista hyppää tuli persuksissa ulos autosta. Anri suuntaa ostamaan lippua, Anastassia juoksee tsekkaamaan raiteen numeron, ja minä ja Johanna puramme peräkontista Anrin tavarat ja lähdemme juoksemaan niiden kanssa oikealle raiteelle. Henkihän siinä meinasi lähteä, kun juoksi portaita ylös ja alas rinkan kanssa. Kun pääsimme oikealle raiteelle, juna seisoi paikoillaan ja ihmiset odottivat sisäänpääsyä. Hetken päästä Anastassia tuli kuitenkin sanomaan, että junaan ei myydä enää lippua. Siis mitä ihmettä? VR:n virkailija oli sanonut, että koska juna oli jo kuulutettu, ei siihen enää myydä lippuja. Ja Anrin mukaan Pendolinoon ei voi ostaa sisältä lippua...

Noh, Anri osti lipun iltajunaan, johon oli neljä tuntia odotusta. Jälkeenpäin on helppoa olla viisas. Anrin olisi vain pitänyt hypätä junaan ja selittää konduktoorille tilanne. Kaiken lisäksi hänen kännykkänsä tai sim-korttinsa ei toiminut eli hänellä ei ollut puhelinta. Seuraavalla kerralla olemme viisaampia. Joka tapauksessa kävimme Oulussa sitten jäätelöllä.

Anastassia, Johanna, minä ja Anri, kyllä jätski maistuu.

Anri jäi odottamaan junaa Ouluun, kun me lähdimme hakemaan toista autoa. Sitten Anastassia ja Johanna suuntasivat kohti Vaasaa, kun minä ja siskoni lähdimme Keski-Suomeen mökille.

Kotimatkalla fiilis oli haikea. Takana oli odotettu ja aivan mieletön reissu. Pieni tyhjyys meinasi iskeä, mitäs sitten tehdään? Olimme sopineet, että pidämme pikkujoulut Vaasassa, silloin voitaisiin suunnitella vaikka seuraavaa reissua. On se vaan jännää, miten se vaelluksen ketutus aina unohtuu. Vaikka reissuun mahtuu hetkiä, jolloin miettii, että "ei ikinä enää", niin silti sitä lähtee aina uudestaan.

Kiitos tytöt, tämä oli yksi elämäni parhaista reissuista. Ei sitä voi sanoin enempää kuvata, mutta tiedätte sen tunteen. Love U.

––––––––––––––––––––––––

Kuvat: Päivi ja Sari Kantonen

Koska vaelluskertomus on pitkä, olen jakanut sen useampaan osaan. Tästä pääset lukemaan myös muut osat:  

• Päivät 1–3: Menomatka ja kaksi ensimmäistä vaelluspäivää
• Päivät 4–6: Kolmas, neljäs ja viides vaelluspäivä
• Päivä 7–9: Kebnekaisen huiputus, viimeinen vaelluspäivä ja kotimatka