Uupumiskuulumisia sairausloman jatkuessa

Sairauslomani jatkuu vielä kuukauden. Takana on kuusi viikkoa sairauslomaa burnoutin takia, edessä vielä neljä. Suunta on parempaan päin, hitaasti, mutta varmoin, välillä vähän hapuilevin askelein. Näin jälkikäteen, kun miettii kuuden viikon takaista minää, niin ei voi kuin pyöritellä päätään. Voi sitä itkun ja ahdistuksen määrää. En pystynyt edes puhumaan töistä ilman, että aloin itkemään. Ja voi niitä migreenejä ja jatkuvaa sairastamista lomalla. Sitä typerää ajatusta omassa päässään, että ei voi olla töistä pois, kukaan muu ei voi tehdä sun töitä ja oot mukamas niin korvaamaton. Joo, kyllä mä pirun hyvä olen (heh heh), mutta en korvaamaton.

Kiintyminen töissä

Terve itsetunto omista tekemisistään on tietysti hyvä asia. Sitten, kun se menee pakonomaiseksi, siitä on hyvyys kaukana. Meidän alalla helposti "kiintyy" joihinkin töihin tai asiakassuhteisiin. Olet itse hoitanut ne alusta saakka, tunnet ja tiedät asiakkaan, eihän sitä kukaan muu voi hoitaa, eihän?

Itselläni oli eräs lehti, jonka halusin taittaa, kun olin sen aina taittanut. Toki halusin ylläpitää myös taittotaitojani, kun opetan satunnaisesti taittoa yliopistolla, ja kyseinen lehti oli niitä viimeisiä taittotöitäni, mitä minulla enää oli. Ennen burnout-lomaa osasin antaa tämänkin työn työkaverilleni ja hienohan siitä tuli, ellei jopa parempi. Muutoinkin tämä meidän ala on sellaista, että oikeaa ja väärää ei ole olemassa. Toki mainoskampanjoiden tehoa voidaan mitata euroilla, mutta visuaaliset asiat ovat aina makuasioita.

Matka omaan itseen

Monet ovat sanoneet, että uupuminen on matka omaan itseensä. Sitä se kyllä todella on. Sitä käy läpi omaa toimintaansa suhteessa töihin, työkavereihin, pomoon, avopuolisoon, vanhempiin, sisaruksiin, ystäviin, harrastuksiin ja ihan kaikkeen. Olen löytänyt itsestäni suorittajan, kiltin tytön, yrittäjän ja ties mitä. Olen ymmärtänyt omat arvoni ja sen miten ne toimintaani vaikuttavat. Olen myös tajunnut miten käy, kun arvoni joutuvat törmäyskurssille. Vaikka sisäinen minä haluaa aina tehdä kaikkensa ja parhaalla mahdollisella tavalla, täytyisi oppia, että välillä keskinkertainen on ihan jees.

Kerroin lääkärille, että olen ihminen, joka auttaa aina läheisiä. Kun isäni opetteli uutta tietokoneohjelmaa, skypettelin hänen kanssaan iltaisin ja koetimme yhdessä oppia ohjelman salat. Tässä vaiheessa lääkäri kysyi, että tiedänkö mitä se on? Katsoin lääkäriä kysyvänä ja hän kertoi sen olevan perheyrittäjyyttä. Niin, näinhän se on. Tämän myötä ehkä tajusin itsestäni jotain muutakin. Olen luonteeltani hyvin yrittäjämäinen, ja arvostan johtamista, missä johdetaan ihmisiä, ei asioita. Innostetaan, motivoidaan ja sitoutetaan ihmisiä tekemään parhaansa. Kun ihminen on innostunut työstään, hän on usein tehokas ja tuottava. Tämän ääripäänä ovat kellokortit ja työn tuloksen mittaaminen ajassa.

Joo, iskä on mun idoli. Ja äiti. Hyvässä ja pahassa. Sieltä on tullut kasvatus rehellisyyteen, ahkeruuteen ja itseensä uskomiseen. Ja viime aikoina myös huoli omaan jaksamiseen. Melkein kerran suutuin, kun mulle sanottiin, että et sinä rakas tyttö ole vielä kunnossa. Sitä on itse niin vaikea uskoa ja myöntää.

Laiskottelusta nauttimista

Mulla on yksi aivan ihana ihminen, jonka kanssa juttelen aina silloin tällöin mesessä. Tai viime aikoina se on yleensä mennyt niin, että kyseinen henkilö kyselee multa miten jakselen. Välillä jutellaan enemmän, välillä vähemmän. Jotenkin aina niiistä keskusteluista jää jotain tuonne takaraivoon mietintään. Yhden keskustelun jälkeen kävin töissä. En käynyt kuin viemässä sairauslomalapun, mutta kävin silti. Tämä viisas nainen neuvoi, että olisi hyvä käydä, ettei työpaikasta tule omassa mielessä mörköä. Pakko myöntää, että meinasi tulla ja vielä työpaikan parkkipaikalla mietin, että mitä jos lähetänkin sairauslomalapun postissa. Menin kuitenkin sisälle moikkaamaan työkavereita ja hyväähän se teki. Kai sitä jotenkin pelkäsi, että mitähän ne muut nyt musta oikein ajattelee.

Toinen fiksu ohje tältä ladylta oli se, että elämä ei ole sen vähempiarvoista, vaikka ei jatkuvasti suorita asioita. Hän kehoitti minua opettelemaan nauttimaan laiskottelusta. Varmaan kuulostaa naurettavalta, että sitä nyt pitäisi mitenkään opetella, mutta jos on tällainen touhutoope, niin se on niin totta. Jos mulla on ollut vapaapäivä töistä, niin olen pessyt ikkunoita, siivonnut tai tehnyt muita "rästihommia". Käyn ulkona bilettämässä muutaman kerran vuodessa, mutta silti koen, että krapulapäivä menee hukkaan. Tai oikeastaan mikä tahansa päivä, jolloin ei tehdä mitään, niin menee hukkaan. Naurettava ajatus oikeasti. Elämä pitäisi opetella elämään, nauttimaan hetkistä, ei suorittamaan kiireellä läpi.

Innostuminen herää

Olen ihminen, joka helposti innostuu asioista, niin töissä kuin vapaalla. Olen yleensä aina mukana ja valmis kokeilemaan kaikkea mahdollista. Nyt sairauslomalla se innostuminen on ollut hieman laimeampaa, enemmän oikeastaan olematonta. On ollut päiviä, että sängystä nouseminen on vaatinut jo huimasti energiaa ja tahtoa.

Nyt olen ihan viime päivinä huomannut, että alan taas innostua asioista. Luin polkujuoksusta, innostuin ja ostin maastojuoksukengät. Onneksi oli noita lahjakortteja (kiitos avokin isän ja RunFestin Instagram-kilpailun), niin kengistä jäi vain kymppi maksettavaa. Tykkään juosta, olla luonnossa ja vaeltaa, niin mikäs sen parempaa kuin polkujuoksu. Toki focus täytyy pitää vielä hetken aikaa asfaltilla juoksemisessa, mutta vaihtelu tekee terää. Ja kuten lääkäri sanoi, luonnonhelmassa mieli virkistyy. Oli muuten eka lenkki ilman musiikkia, kunhan kuuntelin lintujen laulua. Enkä kyllä oikeastaan juossut, vaan tallustelin ja fiilistelin.

Asiat jäävät puolitiehen

Omasta jaksamisesta kertoo kuitenkin vielä se, että asiat jäävät puolitiehen. Kun innostuin ja ostin uuden maton, se lojui rullalla nurkassa viikon ennen kuin jaksoin vaihtaa sen. Ennen asiat ovat saattaneet jäädä tekemättä kiireen takia, mutta nyt saikulla tuota aikaa kyllä on, jaksamista ei. Maton kanssa tosin meni niin, että rullasin vanhan maton huoneesta pois, toin sen alakertaan ja kirjoitin avokille post it -lapulle viestin, että "jaksatko hakata maton ja laittaa varastoon, lähdin työkaverin kanssa kahville".

Sama juttu kirppikseltä ostamillani verhoilla tai häihin valituilla, mutta vielä tilaamattomilla serveteillä. Tai entäs ne pyörälaukut, mitkä ostin, mutta mitkä paketissa odottavat asentamista. Tai mites se päättämättömyys? Pyörälaukkuja ostaessani päivän suurin ongelma oli, että ostanko keltaiset vai punaiset laukut. Noh, ostin punaiset, kun toinen pyörä on punainen. Tosin piti vielä avokilta ja siskolta varmistaa, että päätös oli fiksu. Sisko sanoi, että punaisessa ei näy lika yhtä hyvin kuin keltaisessa, joten oli hyvä valinta. Täytyyhän sen silloin olla. Tämä kuulostaa huvittavalta, oikeastaan naurettavalta. Ehkä se kuitenkin kertoo jotain siitä, että ihan kunnossa ei olla vieläkään.

Mutta jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin. Uni alkaa jo tulla, sängyssä ei enää tarvitse juurikaan pyöriä. Ja uni tulee ilman mitään pillereitä tai edes melatoniini-tabletteja. Unirytmi on päin peetä, mutta ehkä sekin hiljalleen korjaantuu. Ja tänään ajattelin laiskotella ja koettaa olla tuntematta siitä huonoa omatuntoa. Tottakai olen levännyt sairauslomalla, niin kuin pitääkin, mutta silti on eri asia levätä sängynpohjalla kuin laiskotella.

Laiskottavaa viikonloppua!