Kun työkaveri irtisanotaan

Kirjoitin tämän pari viikkoa sitten, muokkailin ja mutustelin tekstiä rauhassa. Nyt alkoi lähes parin viikon joululoma ja ajattelin, että aika on sopiva tekstin julkaisulle. Kaikesta huolimatta rauhaisaa joulua ja voimia uudelle vuodelle. Love U.


Reilu kuukausi sitten ne alkoivat, yt-neuvottelut. Vuoden 2012 fuusion jälkeen jo kolmannet, joissa olin mukana luottamusmiehen roolissa. Tänä vuonna ne vain olivat työntekijöille raskaimmat, tai ainakin minulle. Nyt kosketti läheltä.

Yksityiskohtia neuvotteluista en luonnollisesti voi kertoa. Voin kertoa tunnelmista työpaikalla, kun yt-neuvottelut ovat päällä sekä omista ja työkavereiden tunteista. Neuvottelut loppuivat viime viikon keskiviikkona, loppujen irtisanottujen nimet tiedetään vasta tammikuussa. Joulunodotus on osalle työntekijöistä pitkä, löysä hirsi.

Rivit harvenivat hitaasti

Kuukausi sitten, neuvotteluiden alkupuolella, lähti läheisin työkaverini, oma edustettavani. Tiedättekö, se työkaveri, jonka kanssa juot joka aamu aamukahvit. Jonka kanssa viikonlopun jälkeen vaihdetaan kuulumiset. Jolle voit puhua mistä tahansa. Jonka kanssa ollaan viisi vuotta tehty töitä, eri osastoilla, mutta kumminkin. Ollaan naurettu, ollaan selvitty elämän isoista kriiseistä. Tehty töitä tunnollisesti, kaikkensa antaen, niin hyvin kuin osataan.

Ennen läheisintä työkaveriani lähti pari muuta työkaveria, ensimmäiset irtisanottavat näissä yt-neuvotteluissa. Silloin tulin neuvotteluista, menin vessaan ja itkin. Ei voinut mitään, tuntui pahalta. Hetki piti istua lukitun oven takana, koota itseään, odottaa, että punaiset silmät näyttävät edes hieman normaaleilta. Sen päivän töistä ei tullut enää mitään. Iltapäivällä lähdin vielä vetämään ryhmäliikuntatuntia, mietin, miten pystyn. Menin kuitenkin ja vedin sellaisen tappohikispinningin, että oksat pois. Helpotti vähän.

Neuvottelut jatkuivat viikon päästä siitä, kun ensimmäiset lähtivät. Silloin käsiteltiin läheisen työkaverini työtä. Viimeiseen asti jaksoin uskoa ja toivoa, että kyllä tästä vielä selvitään. Täytyyhän maailmassa olla vielä vähän inhimillisyyttä, ei kaikkea voi mitata euroissa, eihän?

Päätös oli kuitenkin tehty, työkaverini työt siirrettäisiin toiseen yhtiöön ja toiseen kaupunkiin. Minulta kysyttiin milloin työkaverilleni kerrottaisiin tulevasta irtisanomisesta. Ehdotuksia tuli monenlaisia, minä halusin, että heti. Enhän minä voisi mennä kohtaamaan työkaveriani ja olla kuin en mitään tietäisi. Kokouksen jälkeen johto ilmoitti työkaverilleni tulevasta irtisanomisesta.

Itku tuli vasta autossa

Odotin hetken, että työkaverini kuulee asiasta johdolta, sitten lähdin kohti työkaverini huonetta. Hän oli puhelimessa, puhui terveydenhoitajan kanssa, varasi itselleen seuraavaksi päiväksi ajan työterveyteen. Sitten menin huoneeseen sisälle, en enää edes muista mitä sanoin tai osasinko sanoa yhtään mitään.

Työkaverini itki ja alkoi pakkaamaan tavaroitaan. Minä koetin auttaa kaikin mahdollisin keinoin, lupasin heittää kotiin. Työkaverini hyvästeli muut työkaverit itkunsekaisin tuntein, keräsi tavaransa ja lähdimme autollani kohti hänen kotiaan. Kannoin osan tavaroista sisälle ja saatoin hänet kotiinsa. Halasimme ja sovimme, että pidämme yhteyttä. Hänen puhelimensa soi, poika soitti. Minä lähdin autolla jälleen kohti jumpanpitoa.

Työkaverini antoi huoneensa nallen minulle. Se tervehtii minua joka aamu kaapin päällä.

Matkalla soitin avopuolisolleni. Vasta silloin itku tuli kunnolla. Totaalisesti. Täysin. Ajoin liikuntakeskuksen eteen, istuin autossa, odotin jälleen, että silmien punoitus hieman laskee. Ja ei muuta kuin pitämään sisäpyöräilytuntia. En tiedä mikä olisi ollut järkevää, pyytää tuuraaja kenties? Ajattelin, että koetan pitää kiinni mahdollisimman pitkään arjen rutiineista. Hyvä niin, liikunta tuulettaa ja nollaa päätä.

Vihaa, surua ja välinpitämättömyyttä

Seuraava aamu oli pahin. Tulin töihin suoraan aamuspinningistä, otin aamukahvin ja voileivän, kävelin työkaverini tyhjän huoneen ohi. Kylmäsi. Tuntui pahalta. Surulliselta. Vihaiselta. Tämä ei ole oikein, ei millään mittarilla. Seuraavat päivät menivät jotenkin. Työtehokkuudesta ei noiden päivien kohdalla kyllä voida puhua samassa yhteydessä.

Viikon päästä työkaverini irtisanomisesta tuli mitään sanomaton -fiilis. EVVK, ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei tunnu miltään. Ei ole mitään väliä. Sitä tunnetta eivät nollanneet edes jumpat. Ne vain vedettiin jotenkin läpi. Tottakai mahdollisimman hyvin, niin kuin työt aina tehdään. Niistä vain puuttui se tunne, kipinä. Se olo, kun olet aivan liekeissä, kun porukka vetää treeniä. Sitä ei ollut.

Jumppien jälkeen lähdin vielä juoksulenkille. En osannut oikein tehdä muutakaan. Ajattelin, että samapa tuo on vetää vielä intervallilenkki päälle. Vedin, pää tuulettui, vaikka olo olikin kuin zombiella lenkin jälkeen.

Nollauskeinoja liikunnasta känniin

EVVK-fiiliksen jälkeen olo oli vain väsynyt. Aamulla torkutin kelloa, nouseminen oli poikkeuksellisen vaikeaa. Onneksi työaika joustaa ja saldossa oli plussatunteja, sillä muutamana päivänä en ollut yhtenäkään aamuna tasan kahdeksalta töissä. Kaikista tunteista EVVK-olo oli pahinta. Suru ja viha ovat vahvoja kielteisiä tunteita, mutta mitäänsanomattomuus on kauheaa. Onneksi sitä oloa ei kestänyt kauaa.

Alussa sunnuntain ja maanantain väliset yöt olivat pahimpia. Uni ei meinannut tulla ja heräilin tasaisin väliajoin katsomaan kelloa. Sitten kun viikko lähti käyntiin, niin sain nukuttua. Jossain vaiheessa sama kellon katselu keskellä yötä tuli mukaan myös muina öinä.

Paras nollauskeino on ollut itselleni liikunta. Välillä olen taistellut, että olen jaksanut lähteä yt-neuvottelujen jälkeen vielä vetämään tunteja, mutta silti olen ollut liekeissä. Sain ihanaa palautetta kirjallisena erään kahvakuulatuntini jälkeen. Asiakas kehui tuntia ja tsemppausta mahtavaksi. Ja se oli nimenomaan eräältä maanantailta, kun ryhmäliikunnan vetäminen ei olisi suoraan sanottuna kiinnostanut yhtään. Palaute ei olisi voinut tulla parempaan saumaan.

Kokeilin nollaukseen vähän toistakin, sitä perinteisempää suomalaista tapaa. Totaalinen kännikooma, blackouteineen ja aamuoksenteluineen kaikkineen. Sunnuntai meni sohvalla maaten, sängystä pääsin ylös vasta iltapäiväkolmelta. Mutta sunnuntain ja maanantain välisenä yönä ainakin nukutti. Ja kaverit, ei paniikkia tai turhaa huolenpitoa, en ole ihminen, joka alkaa enemmissä määrin nollaamaan viinalla. En todellakaan.

Jälkipyykissä riittää pestävää

Yt-neuvottelut loppuivat viime viikon keskiviikkona, mutta loppujen irtisanottavien nimet tiedetään vasta tammikuussa. Osa ihmisistä on löysässä hirressä joulun ja uudenvuoden pyhät – ei tiedä jatkuuko oma työ vielä ensi vuonna.

Ihmiset reagoivat irtisanomisuutisiin ja epätietoisuuteen eri tavalla. Pahimpaan neuvotteluaikaan eräs työkaveri ihmetteli käytöstään kotona. Hän tiuski puolisolleen, ihan turhasta. Silloin voi vain lohduttaa ja todeta, että olen itse tehnyt valitettavasti aivan samaa. Pari viikkoa panta oli niin kireällä kotona, että omakin puoliso alkoi ihmetelllä mikä on vialla. Ei ollut mitään uutta tai ihmeellistä, oli vain surullinen, neuvoton ja paha olo.

Osa ihmisistä pitää tunteet sisällään. Ei juurikaan puhu tai pukahda, mutta omassa mielessään miettii. Osalta ne tulevat ulos vihaisina sanoina, osa miettii miten pärjää, jos lähtö tulee. Kaikki reagoivat omalla tavallaan.

Yt-neuvotteluiden aikaisia tuntemuksia kuvaa hyvin erään työkaverin lausahdus:

"Pelottaa,
että tulee potkut,
mutta toisaalta pelottaa,
että tänne pitää jäädä."

Niinpä, jälkipyykissä riittää pestävää vielä pitkäksi aikaa. Valitettavasti yt-neuvottelut ovat nyky-Suomessa arkipäivää joka alalla, mutta ei se niistä yhtään sen helpompia tee työntekijöille tai johdollekaan. Ajat ovat kovat ja ikäviä ratkaisuja on välillä pakko tehdä. Niinhän ne viisaat sanovat, että vanhan loppu on uuden alku. Pitäkää huolta toisistanne.