Kalsarimaanantai ja hitaampi elämä

Olen lukenut reilu parisenkymmentä työuupumusta käsittelevää artikkelia ja varmaan keskustellut ainakin kymmenen samasta taudista joskus kärsineen kanssa. Silti sitä on vaikea käsittää, ettei jaksa. Tai oikeastaan jaksaminen on aaltoilevaa, välillä olo on ihan ok, välillä ei jaksa mitään. Ja mitä olen huomannut, niin maanantait ovat pahimpia. Nimesinkin tämän päivän kalsarimaanantaiksi.

Yöunet

Viiime viikon maanantaina meillä oli kolmikantakeskustelu, minä, esimieheni ja lääkäri. Keskustelu oli varmaan turhan aikaisin ja sairauslomaa päätettiinkin jatkaa kuukaudella. Itkeä pillitin suurimman osan ajasta ja illalla olin taas migreenissä, ylläri. Keskustelussa kerroin, että ainakin uni on mennyt parempaan suuntaan, sain nukuttua. Noh, taisi olla turhan aikaista puhetta, keskustelun jälkeen yöunet menivät jälleen. 

Muutaman yön pyöriskelin ja sinnittelin, sitten keskiviikon ja torstain välisenä yönä oli pakko ottaa lääkärin määräämä unipilleri. Sehän nukutti ja torstaina olin ihan sumussa. En oikein osaa kuvailla sivuvaikutusta, ei mukava kuitenkaan. Varmaan joku voisi saada siitä kicksit, olo oli kuin olisi vähän humalassa tai jotain. Taas totesin, että mieluummin jätän kyseiset napit ottamatta. Onneksi seuraavana yönä uni tuli ihan itsestään ja meinasin nukahtaa kesken lempitelevisio-ohjelmani. Torstain ja perjantain välisenä yönä nukuin 12 tuntia putkeen ja sikeästi. Voi että tuntui hyvältä.

Liikunta

Olen koettanut liikkua jonkin verran, lähinnä ulkoilla. Melko matalilla sykkeillä on menty muutaman viikkoa. Yleensä, kun olen suunnitellut lähteväni kävelemään, mieleni on tehnyt juosta. Jos olen suunnitellut lähteväni kevyesti hölkkäämään, on mieleni tehnyt kävellä. Olen siis mennyt aikalailla fiiliksen mukaan. Tänään minun piti lähteä treenaamaan (treenikassi oli jo pakattu ja urkkatrikoot jalassa), mutta koska ei huvittanut yhtään, päätin jäädä viltin alle sohvalle. Huomenna on taas uusi päivä.

Crossfitissa olen käynyt tekniikkatunneilla, jotka eivät ole fyysisesti kuormittavia. Kerran olen käynyt On ramp -ryhmän kanssa treenaamassa. Olen mielestäni ollut ihan ok kyykkääjä, mutta olin unohtanut kaiken. Polvet kääntyivät sisään ja keskikropan tuki petti, ihan kuin en olisi ikinä kyykännytkään. Noh, ehkäpä se kunto ja liikemuisti sieltä vielä palaavat.

Avopuolisoni kanssa olemme osallistuneet Tikis-vatsalihashaasteeseen. Se on ollut hyvä treeni, sopivan lyhyt ja sen on voinut tehdä kotosalla. Pikkuveljen kanssa kävimme lauantaina salilla, laiskotti ihan kamalasti lähteä, mutta voi sitä ilon määrää, kun vauhtiin pääsi. Olin niin fiiliksissä salin jälkeen (tähän monta sydäntä).

Saamattomuus

Eniten minua on ahdistanut oma saamattomuuteni. En ole ikinä ollut laiska tai saamaton. Olen aina ajatellut, että jos jonkin asian voi tehdä tänään, niin miksi lykätä se huomiselle. Nyt sairauslomalla on saattanut olla päiviä, että en ole tehnyt mitään. Ihan superoutoa. Yleensä jokin astianpesukoneen tyhjentäminen on arkirutiini, muutaman minuutin homma, mutta senkin olen saattanut lykätä seuraavalle päivälle.

Saamattomuuteni huomasin myös siitä, että lupasin tehdä pikkuveljeni kiitoskortit. Onnistuin valkkaamaan parhaat kuvat ja vähän luonnostelemaan kiitoskorttia, mutta siihen se jäi. Lopulta tunnustin itselleni, että en jaksa tehdä kiitoskorttia loppuun. Oikeasti siihen olisi ehkä ollut tunnin työ tehtävänä. Onneksi olen töissä mainostoimistossa, lähetin pohjan ja kuvat työkaverilleni, pyysin tekemään loppuun, laittamaan kortin digipainoomme ja laskun perästä. Ja kas kummaa, kortti done.

Hitaus

Aiemmin olin kaikissa tapaamisissa juuri sovittuun aikaan ja muutoinkin kalenteri oli täynnä erilaisia menoja. Olen myös ollut hyvä aikatauluttamaan asioita ja melko hyvä pitämään niistä kiinni. Eräs asiakas naureskelikin, että palkkaa minut joksikin projektin vetäjäksi, niin hyvin suunnittelemani kuvausaikataulu piti paikkansa. Nyt kaikenlaiset aikataulut ahdistavat. Jos minulla on jokin sovittu tapaaminen, vaikka sitten Mehiläisen lääkäri, niin lähden liikenteeseen ihan superajoissa, että minulle ei vain missään nimessä tule kiire.

Viime viikon maanantain kolmikantakeskusteluun lähdin 45 minuuttia aiemmin. Ennen poljin fillarilla keskustaan 15 minuuttia, nyt 20 minsaa, ja olin silti noin 15-20 minsaa etuajassa paikalla. Ei siinä mitään, pieni odottelu ei nykyisin haittaa. Ja jos ennen söin aamupalan kiireessä vartissa, saatan nykyisin syödä aamupalan hitaasti ja rauhallisesti 30-60 minuutissa. Tämä hitaus on jotain aivan käsittämätöntä.

Syöminen

Olen tunnettu hyvästä ruokahalustani. Ruokahaluni on sairauslomalla vaihdellut suunnattomasti. Välillä vain unohdan syödä. Kun avokkini tulee töistä iltapäivällä, olen saattanut syödä vain aamupalan (mikä yleensä on enemmän lounasaikaan). Tosin en nyt liikukaan niin paljon, että kaipaisin yhtä paljon ruokaa kuin kovilla treeniviikoilla. Päivällä en myöskään usein jaksa tehdä itselleni ruokaa, joten käyn sitten syömässä jossain lounaan tai salaatin (jos ollenkaan).

Välillä minulla taas on suunnaton ruokahalu, etenkin herkkujen suhteen. Jossain välissä söin aina lounaan jälkeen jotain hyvää, oli se sitten kahvin kanssa kääretorttupala tai lettu mansikoilla tai jokin muu jälkkäri. Myös karkit ovat maistuneet, vaikka en normaalisti edes pidä karkeista. Ehkä pitää vähän alkaa rajoittamaan, muuten ei elokuussa mahdu mekko päälle.

Myös kokkausintoni on vaihdellut. Jossain vaiheessa avokkiani odotti kotona milloin mitäkin ruokaa (ja kaaos keittiössä), välillä olemme hakeneet suosiolla valmisruokaa, esim. Subwaysta, kiinalaisesta tai Kotipizzasta.

Laittautuminen

Viimeisen reilun puolen vuoden aikana olen torkuttanut kelloa joka aamu töihin mennessä. Töihin on lähdetty siis kiireeellä, perusmeikki ja äkkiä menoksi. En muista milloin olisin erityisemmin kokeillut laittaa tukkaani mitenkään hienommin. Kun työkavereillani oli joskus töissä hiukset kiharalla, mietin, että miten he ehtivät ja viitsivät laittaa. Minä en viitsinyt.

Nyt sairauslomalla tämäkin asia on vaihdellut. Viime perjantaina lähdimme pikkuveljeni kanssa leffaan ja halusin kokeilla uusia Glitteristä ostamiani hiusjuttuja. Olipa makeeta, kerrankin hiukset olivat jotenkin muuten kuin auki tai jumppaponnarilla. Välillä ja useammin tosin olen sairauslomalla skipannut koko meikkaamisen ja hiustenlaiton ja pukeutumistyylikin on ollut enemmän urkkatakki-meininkiä.

Jep. Kalsarimaanantai alkaa olla kohta puolessa välissä ja avokkini tulee kohta kotiin, jeeee. Vaikka yksin on ihan kiva olla ja omia ajatuksiaan selvitellä, on läheisten seura korvaamatonta. Pikkuveljeni oli kylässä viikonloppuna ja oli ihanaa saada jotain ihan muuta ajateltavaa, vaikka vietimmekin viikonlopun tavanomaista rauhallisemmalla ja pidemmillä yöunilla -fiiliksellä. Palaillaan!