Äitiys, univelka, liikunta ja palautuminen

Olo alkaa olla jo melko tööt, kun poitsu on sairastanut nyt viisi päivää. Yöunia noihin öihin mahtuu yhteensä 12,5 tuntia eli keskimäärin 2,5 per yö. Ennen poitsun kuumeflunssaa olin itse parisen viikkoa flunssassa. Niinpä voi sanoa, että jonkinlaista neljän seinän sisällä -elämää on eletty jo kolmisen viikkoa, vaikka välillä jossain onkin käyty.

Meidän pieni flunssapotilas.

Starttasin tammikuussa liikunnan intoa puhkuen. Kolme viikkoa ehdin treenata mukavasti, sitten iski flunssapöpö. Sama juttu oli marraskuussa, kun otin liikuntakeskus Buugille vuoden jäsenyyden, ihan vain sen lapsiparkin vuoksi (ei ikärajaa). Niinpä olen tässä flunssa-aivoissani pohtien viisastunut, että kroppani ei yksinkertaisesti jaksa määräänsä enempää kovatehoista liikuntaa tällä reilun 7 kuukauden univajeella. Vastustuskykyni pöpöjä vastaan on laskenut, kun yöunta ja lepoa ei tule riittävästi. Liikuntahan on kropalle tietynlainen stressireaktio, vaikka sopivina annoksina liikunta tekeekin hyvää, parantaa yöunia, vähentää masennusta, antaa energiaa jne. 

Niinpä sitten kun koko perhe selvitään tästä taudista, starttaillaan liikuntaa pieninä annoksina vähitellen. Eikös se kolmas kerta toden sano? 

Liikuntainnostus iski jo vuodenvaihteessa, jolloin uuden vuoden aattona juostiin Paviljongissa.

Ainakaan motivaatiosta ei ole puutetta. Mietin tässä, että on oikeastaan melkoinen urakka lähteä jumppaan Buugille. Jos jumppa on esimerkiksi iltapäiväviideltä, täytyy koko päivä ajoittaa sen mukaan. Poitsun täytyy ehtiä nukkua päivän toiset päikkärit, jotta lapsiparkissa ei iske väsykiukku. Ja se vaatii hyvää ajoittamista, sillä pirteänä jaksetaan useimmiten olla 2-3 tuntia. Toisaalta ei saa nukkua liian myöhään, jotta ennen lähtöä ehditään vaihtaa vaippa sekä syödä tissi ja soseet. Sitten ne ulkovaatteet päälle (kummallekin) ja autoon rattaiden, kaukalon, treenikassin ja hoitolaukun kanssa. Puh. Sitten ajellaan jumpalle 20 minsaa ja yleensä kiireellä Otso lapsiparkkiin. Ja rattaat tosiaan ovat mukana, kun en jaksa kantaa poitsua kaukalossa parkkipaikalta sisälle kaikkien muiden kamppeiden kanssa. Ja toisaalta en voi kantaa poitsua sylissäkään, koska hän ei osaa vielä istua, niin minnekäs lattialle hänet lasken ulkokenkien sekaan siksi aikaa, kun riisun omat kamppeeni lokeroon. 

Sitten kiireellä jumppaan ja kiireellä takaisin lapsiparkkiin. Ja yleensä ulkovaatteet kitinän kera päälle. Ja taas ajellaan kotiin 20 minsaa. Kokonaisuutena urakkaan hurahtaa helposti reilu parisen tuntia matkoineen kaikkineen. Huh, varsin rentouttavaa. 

Meidän pieni mies on nukkunut flunssassa melkoisen lyhyitä päikkäreitä.

Noh, ehkä tämä oli hieman liioiteltu esimerkki. Joka tapauksessa jatkossa kerran tai kaksi viikossa Buugilla Otson kanssa taitaa olla varsin hyvä suoritus. Olemme tosiaan koettaneet tehdä niin, että niinä iltoina, kun jumppaan Buugilla, Niko on myös harrastamassa. Tällöin yhteistä aikaa jää enenmän, kun ei olla vuorotellen menossa joka toinen ilta. Ja kyllähän se tekee omalle päälle hyvää, kun saa sen tunninkin jumpan olla ihan ”itsekseen”. Sen jälkeen arki on taas paljon ihanampaa ja pikkuprinssiä on suunnaton ikävä. Ja tähän saakka Buugin lapsiparkista ei ole kuin hyvää sanottavaa.

Otson kanssa käytiin alkuvuodesta myös vaunulenkeillä.

Pää tuulettuu ulkona raittiissa ilmassa. Kuva siis alkuvuodelta.

Punaposkinen lenkkikaveri.

Liikunta piristää mieltä. Senkin olen nyt huomannut ihan konkreettisesti. En yhtään ihmettele, että liikuntaa suositellaan masennukseen. Kyllähän sitä alkavat kotona seinät kaatua päälle ja piirit pienetä, vaikka olisi maailman positiivisin ihminen. Onneksi tämä flunssa on kohta selätetty.

Keskiviikkona puolisoni hääti minut kotoa käymään oikein Halpa-Hallissa, kunhan nyt vain jonnekin poistun. Jyväskylän Seppää harkittiin myös, mutta se oli jo liian kaukana. Olin niin väsynyt, etten jaksanut vaihtaa edes vaatteita, niinpä Halppiksessa vaaterekkejä kierteli varsin seinästä repäisty tapaus (taas). Muistutin kotona jo itkevää zombieta, joka oli kaikkensa antanut, että pienellä potilaalla olisi parempi olo. Halppiksesta katselin itselleni uutta paitaa, mutta tietenkin lopputuloksena ostin Otsolle potkupuvun, uuden lelun ja vaippoja. Onneksi itselläni on parin viikon päästä kampaaja ja aion kyllä sen uuden paidankin vielä ostaa.

Kipeä pikkuprinssi.

Tällaista mamma-arkea tällä kertaa. Oikeastihan poitsu on maailman ihanin ja tekee pahaa katsoa, kun pieni mies on niin kipeä. Ihan samantekevää siinä ovat liikuntamäärät ja omat pieruverkkarit, kunhan vaan toinen olisi terve. Mutta ettei elämä näyttäisi aina liian ihanalta, niin välillä tällainen arkirealismipostaus. Ensi yönä aion nukkua, ainakin vähän enemmän. Ihan vain siksi, koska on viikonloppu ja mies kotona ”iltavuorossa”. Kiitos. Ensi kerralla sitten niitä ihania juttuja.