Ensimmäinen Pirkan Hölkkä 33 km

Kello soi tänä aamuna, sunnuntaina, aamuneljältä. Ensimmäinen ajatus mielessäni oli, että tässä ei ole mitään järkeä. Nousin silti ja lähdin pesemään hampaita.

Ilmoittauduin maanantaina Pirkan Hölkkään kaverin innoittamana. Ilmoittautuminen 33 kilsan lenkille Valkeakoskelta Tampereelle oli suunnitelmissa jo muutama viikko sitten, mutta flunssa sekoitti hieman suunnitelmia ja määräsi pariksi viikoksi tekemään tuttavuutta sohvan kanssa. Niinpä uskaltauduin painamaan ilmoittautumisnappia vasta maanantaina. Finlandia marathon jäi syyskuussa väliin flunssan takia, eikä noita juoksukilometrejä ole tosiaan tullut paljoa tälle syksylle tai viime kesälle ylipäätään. Kaikkea järkeä uhmaten päätin kuitenkin lähteä mukaan Pirkan Hölkkään. Juoksukaverini oli flunssassa ja Tuukalla oli jääkiekkopeli, joten niinpä lähdin reissuun yksikseni. Kiitos työkaverit rohkaisuista perjantaina!

Starttasin matkaan aamuviideltä. Huolto pelasi kotona, Tuukka keitteli aamupuurot ja pastat, kunnon tankkaus heti herättyä. Ulkona oli vielä pimeää, kun lähdin matkaan.

Matka meni joutuisasti. Poikkesin ABC:llä kahvilla ja karjalanpiirakalla ennen maalialueelle menoa. Olin parkkipaikalla jo klo 7.15. Bussiin pääsin klo 7.30, mikä oli todella hyvä. Siinä vaiheessa autojonot parkkipaikalle olivat hirveät, vältin hyvin ruuhkan, kun tulin ajoissa ja toisesta suunnasta, mistä suurin osa muista tuli. Bussissa kohti Valkeakoskea ehdin ottaa pikaiset päikkäritkin. Matka maksoi vitosen.

Lähtöalueella hain numeroni, kävin vessassa ja söin vielä ruisleipää. Valmistautuminen oli meikäläiselle aikalailla perussettiä. Laukun vein rekkaan säilöön vasta 20 vaille startin (rekka kuljetti ne maaliin valmiiksi odottamaan) ja vessajonossa olin 7 minsaa ennen lähtöä. Onneksi tajusin, että kentän takaa löytyi pari muuta vessaa, olisi mennyt ikä ja terveys päävessojen jonossa. Viiteen vessaan jonotti about 50 naista, huh huh. Lisäksi ehdin vaihtaa takinkin kertaalleen ohuempaan, aina sama vaateongelma.

Juoksu alkoi hyvin. Pikkuisen ekaan kymppiin saakka ahdisti matkan kokonaispituus, mutta kun vauhtiin pääsi, niin homma tuntui kivalta. Tosin huomasin jo ekojen kilsojen aikana, että maratonin kilometrivauhdeista on turha haaveillakaan tuossa maastossa. Välillä jalkoihin piti katsoa todella tarkasti, ettei ollut nurin juurakoissa ja kivissä. Onneksi ei sentään satanut, maasto olisi ollut vielä liukkaampaa. Yksi vanhempi mies kaatuikin, mutta sitkeästi pappa vaan jatkoi juoksuaan.

Yllätyin iloisesti, kun bongasin vanhemman miehen juoksevan Alajärven Ankkureiden tuulitakissa. Annoin läpsyn olkapäälle ja huikkasin: "hyvä Alajärvi!". Ihmetykseni oli vielä kovempi, kun tajusin, että mies oli lukioaikainen luokanvalvojani. Hän tosin tuskin tunnisti minua.

Jossain puolivälin kieppeillä oli pitkä ja tasainen suora. Pisteet järjestäjille, jotka olivat lisäilleet erilaisia mietelauseita metsätien varrelle. Ne piristivät suunnattomasti ja liittyivät pääosin kaikki juoksuun.

Pitkän suoran jälkeen palattiinkin takaisin kapealle polulle. Siinä vaiheessa aloin nauttia touhusta. Polku oli tosi kivaa juosta ja se oli jaloille paljon ystävällisempää kuin kova hiekkatie (asfaltista puhumattakaan). Menohaluja oli kovasti ja muun muassa yhdessä ylämäessä ohitinkin muutaman juoksijan samalla, kun kuulokkeista kuului tiukka Britneyn "work bitch".

Huoltopisteet olivat hyvät. Vettä, mehua, urheilujuomaaa, mehukeittoa ja suolakurkkuja, kyllä kelpasi. Mustikkakeitto hääti hyvin alkavan nälän tunteen. Myös roskiksia oli hyvin huoltopisteiden jälkeen, ei tarvinnut roskata luontoa. Reittikin oli todella vaihteleva, metsätietä sekä kapeaa ja leveämpää polkua sekä alussa asfalttia. Reitti meni välillä kauniisti järven rantaa pitkin. Mieleeni muistuivat vaellusporukan syksyreissut. On tuo suomalainen luonto vaan komea ja rauhoittava syyskuosissaan.

Juoksufiilis oli taivaallinen aina siihen 2/3 matkaan saakka. Kun kilometrejä oli takana noin 21, alkoi oikea akilles/pohje ilmoittaa itsestään. Siinä vaiheessa arvasin, että loppumatkasta olisi nautinto kaukana. Olin jo ollut toiveikas, että kompressiosäärystimet ehkäisisivät krampit, mutta se oli harhakuvitelmaa. Jossain 23 kilsan kohdalla jalkaa kramppasi kunnolla, oli pakko pysähtyä. Voi piip piip piip. Kyllä kävi luonnon päälle, porukkaa pyyhki ohi. Joku ohimenijä tiedusteli kuntoa. Hetken venyttelin, sitten kävellen eteenpäin. Ennen ekaa varsinaista kramppia olin juossut jo pari kilsaa kantapäävoittoisasti, mikä tuntui auttavan hetkellisesti kramppiin.

Viimeinen kymmenen kilsaa oli pitkä. Venyttelin, kävelin ja hölkyttelin vuoronperään eteenpäin. Taisin olla jotain kolme tai neljä kertaa tien sivussa koipi venytyksessä. Kyllä risoi. Pohkeen lisäksi takareidet olivat todella tiukan tuntuiset, alaselkään otti ja pakarakin tuntui pelottavan oudolta yhdessä kohdassa. Kävin läpi kaikki mahdolliset kirosanat mielessäni ja lupasin, että saa olla viimeinen juoksu meikäläisellä. Ei ikinä enää, ei mitään juoksuun liittyvää. Hommassa ei ollut enää mitään hauskaa ja porukkaa lappoi ohitse tasaisesti. Keuhkot ja sydän kyllä olisivat toimineet, syke oli melko matalissa luvuissa, 140 pintaan.

Kun maaliin oli jäljellä viisi kilsaa, oli pakko mennä vielä puskapissalle. Onneksi vain pissalle, sen verran vatsassakin kiersi. Mieleeni muistuivat Pasi-koutsin sanat siitä, kuinka maratonilla koetellaan vitutuksen sietoa, sitä kuinka paljon kestää kipua. Tukholman maratonilla ei ollut toukokuussa mitään tällaisia ongelmia, juoksu oli sujunut ensikertalaiseksi jopa liian helposti. Nyt sain potut pottuina.

30 kilsaa takana. Eikö se maali tule ikinä? Kävelin ala- ja ylämäet, tasaisella yritin hölkytellä vammaisen näköisesti. Voi luoja, kun täältä selviää hengissä maaliin. Polvetkin tuntuivat kipeiltä, niitä jotenkin jomotti ja pakotti. Kaksi kilsaa ennen maalia mietin, että alan kohta itkeä. Onneksi kannustajia oli matkan varrella tsemppaamassa.

Huh huh, vielä kilsa. Kyllähän sitä nyt viimeisen kilsan jaksaa juosta, eikö? No ei jaksanut. Säälittävää, 600 metriä enää maaliin ja kävelyä. Kävelin ja hölkyttelin kahden miehen kanssa vuorotellen. Ohitin saman miehen varmaan neljä kertaa viimeisten kilsojen aikana ja hän minut. Ohhoh. Nyt näkyi jo lappu loppukiristä. Ai mikä loppukiri? Turha haave.

Maaliviiva ylittyi alle neljän tunnin. Käteeni työnnettiin mitali, sitten istumaan johonkin tupakkapaikan portaille, ihan sama. Pidättelin itkua. Oi luoja, maalissa. Istuin kymmenen minsaa ja katselin maaliintulijoita. Huh, eikö muut olleet yhtään poikki? Pyysin jotain nuorta miestä ottamaan musta valokuvan kännykällä. Vielä onnistui vääntää hymy naamalle. Vaihdoin muutaman sanan nuoren ja vanhan miehen kanssa. Kerroin Tukholman juoksusta ja vanhempi mies lohdutti, että reitti on paljon vaativampi kuin missään maratoneilla. Kiitos sinä tuntematon mies, kiitos!

Lähdin etsimään laukkuani ja soitin kotiin. Tuukka vastasi. Sitten se tuli, totaalinen itku. Menin istumaan ja itkemään nurmikolle. Voi hyvänen aika, nyt taisi viirata naisella jo pahasti. Tuukka kyseli mikä hätänä. Ei mulla mikään ollut, kunhan itkin, mikä lie endorfiinin jälkihuuma. Kun itkut oli itketty, lähdin kohti suihkuja. Pukkarissa oli tungosta, mutta sekaan mahtui hyvin. Juttelin parin naisen kanssa samalla. Vaihdettiin juoksukuulumisia, oli kivaa. Vaikka suihkuja oli rajallinen määrä eli viisi kappaletta, pääsin suihkuun heti. Jonoa ei ollut ja vesi oli ihanan lämmintä, sain rauhassa peseytyä. Sitten kollarit jalkaan ja pihalle. Päätin ostaa letun. Nam nam nam. Vaikka kulutus oli melkoinen, en jaksanut edes syödä lettua kokonaan. Sitten kävin vielä tsekkaamassa tuloslaput, mun aika 3:58:17. Sitten löntystellen autolle.

Aika nopeaa se ihminen unohtaa kivun ja päätöksen "ei ikinä enää". Kun pääsin autolle ja ajelin auringonpaisteessa kohti Jyväskylää, mietin, että miksipäs ei. Pitäisikö sittenkin kokeilla talvilomalla Napolissa puolikkaan sijaan kokonaista? Eihän se vaatisi kuin juoksukilsoja alle. Nyt kivusta ja särystä sai syyttää pelkästään itseään. Kesä meni muissa puuhissa ja syksy tuli äkkiä. Lihaskuntoa alle, että jalat kestää, sitten juoksua, eihän se olisi sen ihmeellisempää rakettitiedettä.

Matkalla pysähdyin syömään Jämsässä. Hassua, että vaikka kroppa on kuluttanut kaloreita paljon, en olisi mitenkään pystynyt syömään mitään rasvaisia ranskalaisia. Tilasin kana-vuohenjuustosalaatin, enkä jaksanut syödä sitäkään kokonaan. Sitten vielä tunnin ajomatka kotiin. Siinä sai kyllä ruuan jälkeen tsempata, väsymys meinasi painaa pahasti päälle.

Kotona purin laukun, putsasin lenkkarit ja laitoin juoksuvaatteet koneeseen. Sitten sohvalle, siitä liikkuisin korkeintaan sänkyyn. Polvia pakottaa hieman, pohkeet on hellät, takareidet kireät, alaselkä jumissa ja pakaroita ahdistaa. Silti kaikesta kivusta ja särystä huolimatta on voittajafiilis. Pakkohan tuonne on lähteä vielä joku toinenkin vuosi, eikö? ;)