Puolimarathon 11 kk synnytyksen jälkeen ja lasten Minimarathon

Pari viikkoa sitten se oli, ensimmäinen puolimaraton sitten synnytyksen jälkeen. Ja täytyy sanoa, että juoksu oli tuskainen, tosin ehkä hieman eri tavalla kuin ennalta osasin odottaa. Ja kaikkien aikojen surkein aikahan sieltä tuli, 2:29:25.

Mitäs me mitalistit :D

Harjoittelu liian vähäistä

Ensinnäkin juoksuharjoitteluni oli liian vähäistä puolikkaaseen nähden. Ehdin treenata reilun kuukauden eli melko vähän. Vaikka muuta aerobista liikuntaa on myös tehty, ei kroppa ollut vielä täysin valmis 21 kilometrin asfaltin iskutukseen. Kaiken tiivistävät kropan kivut, jotka tuntuivat juoksun jälkeen lantionpohjassa, alaselässä ja alavatsassa - korsetti ei ollut vielä tarpeeksi vahva noin pitkälle matkalle.

En tiedä näkyykö naamasta, mutta ketutus oli melkoinen, vaikka koetinkin psyykata itseäni, että tärkeintä oli saavuttaa maali.

Aiemminhan pitkän juoksun jälkeen tuntemuksia on ollut reisissä ja pohkeissa, nyt ne olivat ihan ok. Eli hapenottokykyä oli kyllä treenattu sisäpyöräilyssä, samoin jalkojen lihaksia, mutta keskikroppa kaipaa lisää treeniä ja korsetti tukea syvistä lihaksista. Myös juoksukilometrejä asfaltilla oli liian vähän, iskutus oli kropalle aika kovaa.

Juoksua edeltävänä yönä "tankattiin"

Juoksupäivä alkoi aurinkoisena Kallion Cumuluksen hotellihuoneessa, jonne olimme saapuneet edellispäivänä puolisoni ja 11 kuukautta vanhan pikkumiehen kanssa. Matka oli mennyt hyvin, pysähdyimme kerran päivällistämään ja Otso nukkui osan matkasta autossa.

Eka yö Otson kanssa hotellissa. Huone oli kallis, 150 euroa, ja pieni sekä kuuma.

Ihanaa, kun kaikki on uutta. Hissimatkakin aamiaiselle oli hauska.

Pitää syödä hyvin, että jaksaa.

Huoltojoukot valmistautuvat päivään.

Suurin ongelma taisi olla liian jännittävä matka, poitsu ei malttanut syödä tissiä juuri ollenkaan reissupäivänä. Tämä sitten tietysti kostautui seuraavana yönä, kun poitsu tankkasi 2-3 tunnin välein. Aamulla olo ei ainakaan ollut itselläni levännyt.

Hienot kisapaidat ja numerot.

Poitsun eka kisa Minimarathonilla

Bilteman piknikhuopa oli hyvä varuste reissussa.

Kisapaikalle saavuimme hyvissä ajoin, olimme laskeneet, että Otso nukkuu päikkärit vaunuissa ennen kisoja. Ja niinhän pikkujäbä nukahtikin, kun me fiilistelimme lasten minimarathonin tunnelmaa piknikviltillä. Kun Otson ryhmän eli alle 5-vuotiaiden poikien ryhmän starttiin oli enää kymmenen minsaa, päätti sankari herätä unilta. Niinpä kilometrin juoksua siirryttiin suorittamaan kantorinkkaan isin selkään.

Meitsiä jännittää aina kisoissa. Sen huomaa kaikesta säädöstä, kun olen hermostunut.

Onneksi meidän miehet ottavat nämä skapat viileän leppoisasti.

Juoksu meni hienosti, mitä nyt sää oli liian aurinkoinen ja poitsun posket meinasivat ottaa liikaa väriä, vaikka matka oli lyhyt. Onneksi aurinkorasva oli mukana ja loppupäivän poitsu oli enemmän rattaissa ja välillä sisällä. Maalisuoralla otimme pikkumiehen rinkasta maahan, jos hän haluaisi itse ylittää maaliviivan ryömimällä. Se oli kuitenkin liian jännittävää, Otso ei uskaltanut liikahtaakaan. Niinpä maaliviiva ylitettiin äidin sylissä. 

Isi ja Otso saavuttamassa maaliviivan.

Tuore mitalisti.

Kun poitsu sai mitalin kaulaan, lähdettiin Helsinki City Runin alueelle, ensimmäisenä tavarasäilytyksen kautta. Kun kiinnittelin numerolappua ja jonotin vessaan, ehti Niko syöttää Otsolle välipalaa ulkona varjossa kantorinkassa istuen. Siitä sitten lähtöalueelle, ylimääräistä aikaa ennen starttia ei tainnut jäädä kuin kymmenisen minuuttia.

Matka tuntui pitkältä

Lähdin hieman tyhmästi oman ryhmäni häntäpäässä. Olin lähtöryhmässä, jonka tavoiteaika oli 2:20 eli koko puolikkaan vika lähtöryhmä. Ekat kilometrit menivät siis todella hiljaa, lähinnä sain ohitella juoksijoita, että pääsin juoksemaan itselleni sopivaa vauhtia.

Matka tuntui alussa todella pitkältä. Syykin on selvä, olin vetänyt ennen puolikasta vain yhden kahden tunnin pitkiksen, pää ei ollut tottunut pitkiin lenkkeihin. Magnesiumiakaan en muistanut tankkailla kuin pari päivää ja energiageelit ostin vasta exposta perjantaina. Sukatkin olivat liian vanhat ja kuluneet, lenkkareillakin ehkä parhaat kilometrit juostu. Valmistautuminen oli siis todella "tasokasta". Ilmeisesti viime aikoina oli mielessä tärkeämpiä puuhia.

Juoksu kulki 14 kilsaan saakka

Pilkoin matkan mielessäni neljään osaan, se auttoi siinä, että kilometrit tuntuivat kohtuulisilta. Ekat viisi kilsaa menivät mukavasti. Seuraavat viisi kilsaa myös, kymppi tuli nätisti, mitä nyt sää tuntui hieman liian kuumalta niin pitkään urheilusuoritukseen.

Noin 14 kilsaan saakka kaikki meni mukavasti, sitten alkoi olla enemmän ja vähemmän tuntemuksia. Syke oli koko ajan näteissä lukemissa, sen kanssa ei ollut mitään ongelmia. Kramppeja ei ollut, vaikka varpaissa hieman tuntuikin, että on ajan kysymys milloin ne vetävät kippuraan.

Kun Niko ja Otso olivat kannustamassa 16 kilsan kohdalla ja kysyivät miten menee, puistin päätäni. Siitä ei mennytkään kauan, kun päätin vaihtaa juoksun kävelyyn. Sen verran oli jomotusta ja polttelua, etten halunnut lähteä leikkimään kroppani hyvinvoinnilla tai ainakaan tekemään mitään tuhoja. Kuusitoista kilsaahan oli ollut pisin lenkkini ennen puolikasta ja synnytyksen jälkeen, siihen asti meni kutakuinkin ok. Tosin pitkikseni oli osin hiekalla, HCR:llä tuntui myös asfaltin iskutus.

Loppumatka kävellen

Loppumatkan siis kävelin. Syke laski samantien, aerobisessa kunnossa olisi ollut varaa. Porukkaa paineli ohi ja tiesin, että nyt tulee surkein aikani ikinä. Mieltä söi hurjasti, mutta koetin silti positiivisesti ajatella, että on jo voitto päästä maaliin.

Ei nyt kovin imarteleva kuva meikäläisestä. Tai ainakaan en koe olevani noin tuhdissa kunnossa, miltä näytän :D

Suihkunraikkaana kotia kohti lähdössä.

Uutena vuotena olin juoksemassa Paviljongin Pamauksessa viisi kilsaa. Siitä kolme kilsaa meni ok, sitten lantionpohja ja alavatsa alkoivat ilmoittaa itsestään. Nyt päästiin jo 14 kilometriin, joten täytyyhän sitä ajatella, että edistys on hurjaa ja hyväksyä, että toiset palautuvat synnytyksestä nopeammin, toiset hitaammin. Jatkossa luvassa siis lisää syvien lihasten treeniä sekä coreharjoittelua. Kyllähän sen nyt huomaa, että minuutin lankutuskin on nykyään kova juttu. Ennen lankutin 25 kilon lisäpainolla viisi kertaa minuutin pätkiä...

Että sellainen reissu. Näin jälkikäteen olen jo suhteellisen tyytyväinen, maali kuitenkin saavutettiin. Toki kilpailuhenkisenä ajan huononeminen 40 minuuttia niistä omista parhaista päivistä tuntuu suorastaan kamalalta. Nyt keskityn hetken lyhyempiin matkoihin ja katson sitten myöhemmin loppukesällä tai syksyllä miltä pidemmät matkat tuntuvat. Ja onhan näitä lajeja, pyöräretket ja vaellusreissut polttelevat myös - sekä HIIT-treenit ja muut pihatreenit terassilla ja mökillä.

Kiitos Helsinki City Run ja Minimarathon! Ennen kaikkea kannustus oli upeaa! Koska oma nimi luki juoksunumerossa, kannustivat tuntemattomatkin nimellä. Oli melkoisen kannustavaa kuulla "hyvä Päivi" -huutoja kesken matkan. Myös eräs kannustekyltin teksti jäi mieleen: "Kipu on hetkellistä, tulokset netissä ikuisia" sekä "Olet maalissa ennen sotea". Myös loppusuoran "Fuck the hill" -kyltit olivat parhaita.

Kotimatkalla pysähdyimme vielä Jari-Pekkaan syömään. Tässä Otso jo jälkkärin eli melonin kimpussa.

Myös Jari-Pekan leikkihuoneessa käytiin ennen loppumatkalle lähtöä.

Seuraava kisa olisi kesäkuun Venlat. Nähtäväksi jää jääkö reissu meikäläiseltä tällä kertaa väliin. Eilen kävin ekalla lyhyellä lenkillä puolikkaan jälkeen ja olisihan se voinut mennä paremminkin. Nyt ikävät tuntemukset tulivat jo huomattavasti aiemmin ja kävelin jälleen loppumatkan... Ärsyttävää. Taidan käydä torstaina testaamassa itsekseni iltarastit ja sitten on pikkuhiljaa pakko tehdä päätös Venlojen suhteen - ja kisojen suhteen kesällä muutenkin. Katsotaan kuinka käy.