Hätäensiapukoulutuksesta ja ihmisten reagoinnista

Kuva: ksml.fi

Työpaikallani Keskisuomalaisessa järjestettiin jokunen viikko sitten päivän kestävä hätäensiapukoulutus. Olen käynyt ensiapu 1 -koulutuksen, mutta siitä on jo useampi vuosi, lähes kymmenisen vuotta. Niinpä tämä koulutus oli enemmän kuin tervetullut ja olin iloinen, että pääsin koulutukseen varasijalta. Tuo päivä oli vielä erityisen hirveä flunssani vuoksi (työtilanteesta puhumattakaan), mutta astmapiipun ja yskänkarkkien voimalla suoriuduin päivästä.

Hätäensiapukoulutus on hieman "kevyempi" koulutus tuosta perinteisestä ensiapu 1 -koulutuksesta. Siellä käydään nimenomaan nämä perusasiat: elvytys Anne-nukella, kylkiasento, haavojen sitomiset, toimintaohjeet onnettomuuspaikalla, 112:een soittaminen sekä lyhyesti yleisimmät sairauskohtaukset. Suosittelen! Etenkin elvytyksen mieleen palauttaminen ja harjoittelu tekevät aina terää – sitä taitoa ei ole onneksi tarvinnut harjoitella käytännössä.

Koulutuksesta mieleeni palautuivat käytännön onnettomuus/sairauskohtaustilanteet. Itse olen soittanut 112:een muutaman kerran. Äidiltäni katkesi kotona jalka, kun olin murrosikäinen. Soitin 112:een ja komensin pikkuveljeni hakemaan lunta. Tämä opetti minulle sen, että tositilanteen tullessa en jähmety, ainakaan tuolloin niin ei käynyt. Toinen kerta oli, kun äitini sai lukinkalvonalaisen verenvuodon, mitä emme tietenkään siinä tilanteessa tienneet syyksi. Emme tunnistaneet oireita, eivätkä niitä kyllä tunnistaneet ambulanssin henkilökuntakaan. Nyt olisin viisaampi, vaikka onneksi loppu hyvin, kaikki hyvin. Itse asiassa erinomaisen hyvin – äiti on kaikin puolin kunnossa (lukinkalvonalaisessa verenvuodossa selviytymisluku on 50%, erilaisista halvaantumisista ym. puhumattakaan).

Ihmisten reagointi onnettomuuksissa on yleensä outoa, siis tarkoitan niiden ihmisten, jotka onnettomuuteen ovat joutuneet. Äitini huolehti, ettei hän voi lähteä sairaalaan, kun koko viikonloppu menee pilalle, kun kaikki lapset ovat kotona. Kerran satuimme poikakaverini kanssa hirvikolaripaikalle. Kuskilla oli iso auto, minkä ansiosta hän oli onneksi kunnossa, mutta auton keula oli romuna. Ja tätä hän ihmetteli ja kirosikin. Halasin ventovierasta ihmistä keskellä pimeää tietä ja lohdutin, että "autolla ei ole väliä, tärkeintä on, että sinä olet kunnossa".

Itse olen ihan samanlainen "toope". Pari viikkoa sitten lähdin töistä, en ihan täydessä terässä ja havainnointikyvyssä poskiontelotulehduksen vuoksi, ja pamautin autolla neljän ruuhkassa edellä olevan auton perään. Ja voi kamala sitä harmitusta, kun etupuskuriin tuli lommoja ja sisällä oleva mikä lie rauta vääntyi (osakasko ei korvannut autoni lommoja, eikä edessä olevalle autolle käynyt kuinkaan). Niin. Mikä onni, että minulle ei käynyt mitenkään? Tai mikä onni, että air backit eivät lauenneet, silloin koko auto olisi mennyt lunastukseen. On se jännä, miten näissä tilanteissa näkee aina vain ne huonot asiat, mutta ei niitä hyviä.

Kerran olen ollut paikalla henkilöauton ja traktorin törmäyksessä. Se ei ollut kaunista katseltavaa. Henkilöautossa olivat nuoret veljekset, jotka tulivat liian kovaa ja ilman turvavöitä. Kuski kuoli heti ja veli sinnitteli sairaalaan, jossa menehtyi. Kun tulin vanhempieni kanssa paikalle, ambulanssi oli jo hälytetty. Pelkääjän paikalla oleva veli laitettiin porukalla kylkiasentoon. Minä en oikeastaan tehnyt muuta kuin rauhoittelin shokissa olevaa traktorinkuljettajaa. Mutta se tunne jäi mieleen – kun et voi tehdä muuta kuin odottaa ambulanssia. Ja siihen mutkaan hiljennän yhä. Ja käytän turvavöitä ja jäkätän kaikille muillekin niiden käytöstä.

Tiedätkö sinä miten ihminen laitetaan kylkiasentoon? Tai montako painallusta ja puhallusta elvytyksessä tehdään? Jos tiedät, niin hienoa. Toivotaan, ettei taitoja tarvitse ikinä harjoittaa käytännössä. Jos et tiedä, niin olisiko pieni kertaus paikallaan? Esimerkiksi: www.punainenristi.fi/ensiapuohjeet

Turvallista syksyä!