keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Venloissa ekaa kertaa

Viime viikonloppuna olimme ystäväni Marjon kanssa Lappeenrannassa, ensimmäistä kertaa ikinä Venloissa. Hengissä selvittiin, vaikka ihan koko aikaa en ollut vakuuttunut, että sieltä metsästä löytää vielä pois. Tässä vaiheessa on jo voittajafiilis ja ensi vuonna uudestaan :D

Minä ja Marjo puolijoukkueteltassa, lähtöön on vielä aikaa.
Heli (kesk.) oli joukkueessamme ekalla osuudella.

Suunnistuskoulussa keväällä 2015

Työpaikkamme Keskisuomalainen-konserni kustansi osallistumisemme. Tai oikeastaan konsernin lehti Lappeenrannan Uutiset oli tapahtuman yhteistyökumppani, joten sitä kautta mekin päästiin nauttimaan tapahtumasta oikein VIP-lippujen kera.

Taustoista on myös pakko kertoa, että kävin aikuisten suunnistuskoulun keväällä 2015, siellä tutustuin myös Marjoon. Tuolloin jo kurssin lopussa katseltiin Jukola- ja Venla-karttoja, jotka tosin eivät kiinnostaneet mua yhtään, koska en ikinä tulisi lähtemään kyseiseen tapahtumaan. En ikinä. Keväällä 2015 kävin iltarasteilla ehkä pari kolme kertaa, joista tasan yhden kerran kävin yksin.

Tänä vuonna houkuttelin Marjon juoksemaan Napoliin puolimaratonin ja Vaajakoskelle kympin. Marjo oli jo kolmisen viikkoa puhunut, että konsernin Venlojen joukkue kaipaisi lisämiehitystä. Joskus sitten crossfit-treenien jälkeen endorfiinipöllyissä lupasin, että jos Marjo lähtee juoksemaan Vaajakoskelle kympin, niin mä lähden Venloihin. Halvalla meni. Tosin sain ylipuhuttua Marjon mukaan Haltin vaellukselle ensi viikolla, että jos minä olin epämukavuusalueellani suunnistamassa, niin Marjo on kuulemma vaeltamassa :D

Ja pakko lisätä, että ainakin yritettiin harjoitella etukäteen. Me on Marjon kanssa kierretty iltarasteja Suolahdessa, Tikkakoskella, Muuramessa, Peurungassa, Muuratsalossa ja ties missä. On vedetty sprinttirasteja ja suunnistettu totaalisessa pusikossa, kun työkaverimme ja koutsimme Arto on huudellut hopi hopia ja "ei leiriydytä sinne rastille".

Ekat rastit pummittiin – parkkeeraus ja teltta

Kohti Lappeenrantaa startattiin goretexit päällä aamukasilta. Tavaraa oli paljon, kuten naisilla yleensä. Matka sujui mukavasti, mulla oli kasa infomateriaalia printattuna Jukolasta, joten lueskelin ohjeita automatkan, ei yhtään viime tipassa kuitenkaan. Lappeenrannan ABC:llä vedettiin kunnon ähkylounaat seisovasta pöydästä, mikä onneksi oli auki, sillä koko huoltoasemalla ei ollut sähköjä vajaa tunti sitten. Pallona pyörien matkaa jatkettiin kohti kisapaikkaa.

Ensimmäiset kaksi rastia pummittiin pahasti: parkkeeraus ja teltta. VIP-parkin tienhaara ohitettiin ja autolla U-käännöksen tekeminen siinä ihmismassassa ei ollutkaan ihan helppo juttu. Saatiin kuitenkin auto peltoparkille ja lähdettiin kamppeiden kanssa kohti kisapaikkaa. Eka VIP-teltasta lätkät kaulaan ja Viipurin rinkeli kainaloon, sitten etsimään telttaa, joka tietysti oli aivan alueen toisessa päässä. En ollut laittanut villasukkia kumisaappaisiin kaikessa kiireessä ja pelkäsin, että varpaissa on rakot ennen kuin kamppeiden kanssa päästään edes telttapaikalle. Onneksi ei ehtinyt tulla.

Pakollinen julkkiskuva.

Meillä oli siis Lappeenrannan Uutisten kanssa puolijoukkueteltta, jossa olimme yötä. Tavaroiden heittämisen jälkeen lähdimme vielä tsekkaamaan kisa-alueen. Ostimme valmiiksi kolmen euron saunaliput ja tsekkasimme mistä lämmittelyalueelle mennään ja miten siellä toimitaan. Tässä vaiheessa alkoi jo jännittää. Kysyinkin Marjolta vieläkö voin perua. Ei voinut, ihme touhua. Käytiin myös tsekkaamassa kauppatarjontaa ja Marjo osti Jukola-tuubihuivin. Mulla ei ollut mitään mahdollisuutta keskittyä hienoihin Jukola-tarjouksiin, sen verran alkoi jännittää. Tämä tiivistää mun mielestä loistavasti jännityksen asteen, sillä kyllähän sitä luulisi, että aina on aikaa ja kiinnostusta shoppailla urkkavaatteita.

Teltalla vaihdoin juoksutrikoot, kompressiosäärystimet ja Lappeenrannan Uutisten ylisuuren unisex, punaisen t-paidan. Sitten numerolappu rintaan, laina-Emit Saijalta ja siihen teipillä kiinni jokin tarkistuslätkä, mistä ei kuulemma siinä säässä ollut mitään iloa. Vanha pitkähihainen paita päälle, ettei ihan jäätyisi ja kertakäyttösadetakki päälle, sitten menoksi. Voi sanoa, että nainen oli kuin rautakangin niellyt, kun kisapaikka lähestyi. Käytiin hetki pitämässä sadetta VIP-teltassa, sitten erinäisten tarkistuspisteiden jälkeen lämmittelyalueelle. Olin koko ajan miettinyt, että käyn lämmittelyalueella vielä vessassa, mutta ihmetyksekseni en löytänytkään alueelta ainuttakaan bajamajaa. Siis mitä? Kysyin parilta muultakin naiselta, että missä ne kartan vessat olivat, mutta kukaan ei tiennyt. Eipä siinä sitten, enhän mä olisikaan halunnut käydä.

Paniikki iski vasten kasvoja

Lämmittelin alueella ja katselin, kun porukka huuteli joukkueiden numeroita karttojen kanssa. Osa odotti kaveria pitkän tovin. Ehdin ihmetellä touhua joku 20 minuuttia, kun joukkuekaverini Heli ryntäsi paikalle kartan kanssa. Läpsystä vaihto ja menoksi. Sydän hyppäsi kurkkuun jo tässä vaiheessa. Sitten vain muiden perässä liikenteeseen. Alitin sillan ja siinä vaiheessa huomasin metsässä kyltin WC. No niin, se meni sitten siinä, ei tässä nyt enää vessaan lähdettäisi. Pakko huomauttaa, että järjestäjät olivat jossain vaiheessa vaihtaneet kyltin sillan toiselle puolelle, jolloin sen jopa huomasi lämmittelyalueelta.

Infotaulu oli ainakin hyvä.

Hetken päästä avasin kartan ja paniikki sen kuin kasvoi. Missä hemmetissä se koko lähtöpiste on kartalla? Sitä etsi moni muukin, se oli jotenkin vaikea löytää. Jonkun mummelin kanssa sitten bongattiin se ja matka jatkui K-pisteelle. Sen jälkeen katselin ekaa rastiväliä, mikä oli pitkä kuin nälkävuosi. Ei hyvänen aika, pelkkää pöpelikköä, mistä tässä saa kiinni? Polkuja meni useampi eri suuntaan, niin kuin viisaat olivat tapahtumasta jo aiemmin kertoneet. Suuntaa peukalokompassilla ja valitsin yhden poluista.

Jossain vaiheessa paniikki vain yltyi. Mitä helvettiä teen täällä, eihän mulla ole mitään hajua missä oon ja minne pitäis mennä? En varmaan selviä metsästä pois ollenkaan. Tässä vaiheessa alkoi koodihuutelu. Lohduttavaa oli, että kaikki muutkin olivat vähintään yhtä pihalla, eka rasti oli vaikea. Kahden kolmen naisen voimin jatkettiin matkaa kohti ekaa rastia, joka löytyi tovin pyörimisen jälkeen. Sitten tokalle rastille, sinnekin jatkettiin porukassa.

Koodihuutelua ja sosiaalista polkujuoksua

Parin ekan rastin jälkeen homma alkoi vähän sujua. Joka rastilla riitti kyselijää, missä ollaan? Omat suunnistustaidot olivat kokeneet jo sellaisen kolauksen, että taktiikka muuttui koodihuuteluksi. Muutama seuraava rasti mentiin parin naisen kanssa ja erään kaverin sisko liittyi kolmanneksi. Sitten jossain vaiheessa ennen puoliväliä matkaan liittyi eräs nopeampi naissuunnistaja. Nämä olivat fiilikseltään parhaat rastit, annetttiin mennä vauhdilla, kaksi muuta naista tippui kelkasta jossain ylämäessä. Yleisörastille ja pari rastia sen jälkeen mentiin tämän vauhdikkaan naisen kanssa kahteen pekkaan, sitten tiet erkanivat.

Seuraava matkaseura olikin vähän hitaampaa tarpojaa. Vähän olin kahden vaiheilla, että lähdenkö itsekseni kirimään tahtia, mutta koska luottoa omiin suunnistustaitoihin ei enää ollut, niin päätin pysyä porukassa. Yhtä rastia etsittiin tovi, muuten rastit löytyivät hyvin. Hauskaa oli huomata, että kun rastilla oli kamera, niin kanssamatkaajat juoksivat, mutta kun kamera jäi taakse, niin vauhti tippui kävelyyn. Yksi nainen kirosi, kun jalka ei enää noussut. Itselläni ei ollut mitään ongelmaa, etteivätkö jalat olisi kantaneet, taidoissa lähinnä oli isoja puutteita.

Pari helppoa vikaa rastia sitten juoksin vähän reippaampaa. Oikeat "kaistat" ennen vaihtoaluetta löytyivät hyvin ja kartta kyllä kiskottiin kädestä sekä ohjattiin oikeaan paikkaan hakemaan seuraava kartta. Pisteet järjestäjille, omia aivoja ei tarvinnut enää tässä vaiheessa käyttää. Saija odotti oikealla paikalla kuten pitikin, nopea kartanvaihto ja Saija lähti liikkeelle. Itse otin vaihtopaikalle jääneen märän paidan mukaan ja lähdin kävelemään Emitin tarkistuspisteeseen. Huokaisin, kun järjestäjä totesi, että hyväksytty suoritus. Huh huh, olihan se kokemus.

Suihkukin oli eksoottinen kokemus

Lähdin kävelemään teltalle Saijan takki harteilla. Ihme ja kumma, ei ollut edes kylmä. Hölkkäaskeleetkin irtosivat vielä. Teltalla pakkasin vedenpitävään kassiin suihkukamppeet ja tsekkasin puhelimen. Marjo onnitteli hyvästä suorituksesta ja oli siellä pari muutakin onnittelua. Koetin soittaa äidille matkalla saunalle, mutta puhelin ei toiminut. En jaksanut vielä vastata mihinkään viestiin, nyt olisi pakko päästä pesulle.

Suunnistuksen jälkeen matkalla kohti pesupaikkaa, delegoin jonkun papan ottamaan kuvan.



Suihkukokemus olikin sitten melkoinen. Paikka oli aivan täyteen ammuttu, sai jonottaa, että pääsi ylipäätään katoksen suojaan strippaamaan. Tungin itseni jonnekin penkin rakoon ja suihkuun taivasalle. Saunaankin lähdin, pakkohan se oli kokea Jukola-sauna. Saunakin oli täynnä, pääsin juuri ja juuri oviaukon lähelle seisomapaikalle. Sitten suihkuun ja kuivat vaatteet päälle.

En jaksanut lähteä enää teltalle kamppeita viemään, vaan lähdin VIP-teltalle. Mun VIP-lätkä oli jäänyt Marjolle, mutta ranneke oli. Pelkkä ranneke ei kuulemma riittänyt sisällepääsyyn, mutta vissiin näytin niin surkealta tukka sekaisin, että sisäänpääsy irtosi. VIP-teltassa istuuduin johonkin pappapöytään ja vastailin kännykkäviesteihin. En saanut vedenpitävää kännykkäpussia edes omin voimin auki, sen verran kädet olivat kohmeessa. Onneksi papat auttoivat. Apua olisi irronnut enemmänkin, heillä olisi kuulemma lähistöllä mökki tyhjänä ja siellä olisi grillikatokset ja paljut ja kaikki. En kuitenkaan iskenyt kiinni tarjoukseen.


VIP-teltta, tämä oli kyllä luksusta, ei tarvinnut stressata ruuasta tai sateensuojasta.

Viestittelyn jälkeen lähdin hakemaan ruokaa, menussa oli karjalanpaistia, mikä todellakin maistui. Jälkkärikahvin lomassa bongasin koutsimme Arton viereisestä pöydästä ja kiitin pappoja seurasta. Arton kanssa sitten istuttiin iltaa, välillä käytiin kannustamassa Marjoa yleisörastilla. Arto vastaanotti oman kultansa maaliin ja minä jäin vastaanottamaan Marjoa. Sitten puolijoukkueteltalle, jossa törmäsimme Lappeenrannan Uutisten päätoimittajaan. Marjo lobbasi ympäristöraporttia ja minä etsin lisää lämmintä vaatetta päälle. Sitten Marjo suihkuun ja minä shoppailemaan.

Marjo maalissa! Hienosti vedetty :)

Shoppailua ja kanakeittoa yöllä

Ilta meni mukavasti. Ostin jonkun Craftin paidan, kompressiosäärystimet ja muuta pientä turistisälää, kuten Jukola-termosmuki, tuubihuivi ja bluetooth-kuulokkeet. Kaikista kovin ostos oli oma Emit!!! Nyt se on vissiin menoa. Arto laski, että 68 euroon pitää käydä 30 iltarasteilla, että pääsee omilleen. Siitäpä sitten urakkaa taas kotipuolessa.

Mikä nälkä?
Ruoka ainakin maistui koko viikonlopun.
VIP-teltan välipalatarjontaa.

Shoppailu venyi pikkutunneille saakka. Puoli kahden aikaan yöllä alkoi taas olla nälkä ja suuntasimme VIP-teltalle. Siellä oli esillä vaikka minkälaista ruokaa viereisessä pöydässä, mikä siis ei ollut vippitelttalaisille. Nätisti kun eräältä toimitsijalta kysyimme ruuista, niin saimme keittolautaset kouraamme. Kanakeitto maistui hyvin yöllä puoli kahden aikaan.

Minä ja Marjo sekä työkaverimme, ihana koutsimme Arto. Iso kiitos Arto, neuvot, vinkit ja iltarastien analysointi ovat olleet korvaamattomia!

Mahat täynnä lähdimme nukkumaan. Teltassa oli jo kolme muuta nukkujaa, eniten hämärän peittoon jäi Marjon vieressä ollut nukkuja, kukahan se oli? Yöllä siellä oli jotain hämminkiä Jukola-joukkueessa, eräs oli keskeyttänyt ilmeisesti. Minä en jaksanut osallistua keskusteluun, vaan käänsin kylkeä. Aamulla heräsin kuuden aikaan armottomaan vessahätään, ei muuta kuin kumisaappaat jalkaan ja tontunpunaisessa fleeceasussa kohti vessaa. Kun tulin takaisin, alkoivat muutkin jo herätä ja itsekin olin jo vajaan neljän tunnin yöunien jälkeen niin piristynyt, että päätimme lähteä kisa-alueelle katsomaan Jukolan voittajaa, joka tulisi maaliin arviolta seiskan maissa.

Reitti oli jo suhteellisen rapainen aamulla.

Kunnon rapaliejua.

Voittajat tulossa maaliin!!!

Kotia kohti vajaan neljän tunnin unilla

Sunnuntaipäivä meni mukavasti. Peruskaava, taas syötiin hirveästi sekä otettiin valokuvia kisakavereista henkilöstölehteemme. Lappeenrannan Uutisten päätoimittaja bongattiin maalista, vika rasti oli leimattu väärin, joten suoritus oli hylätty. Tosin joukkueessa oli yksi keskeyttänyt jo aiemmin, että hylätty suoritus jo muutoinkin. Päätoimittajan kanssa käytiin vielä tekemässä lopputankkaus VIP-teltalla, sitten kamppeet kasaan ja kotia kohti.


Silmät on ihan turvonneet, ihan kuin ois viikko vedetty naista väkevämpää. Eikä edes muistettu käydä mallasrastilla!!!

Jukolan yhteislähtö aamulla.
Lappeenrannan Uutiset edustamassa.
Porukkaa riitti.

Lappeenrannan Uutisten päätoimittaja selvisi hienosti maaliin.

Kimppakuva :)

Marjolla on kamppeet kasassa, kotimatka voi alkaa.

Viimeinen rasti oli päästä pois VIP-alueen peltoparkista. Meillä tosin meni hyvin, ehkä vartti jouduttiin odottamaan, että traktori tuli hinaamaan, ei paha. Matkalla käytiin vielä Marjon mummolla, sitten maisemareittiä pois. Nukuin vartin päikkärit automatkalla, se piristi jo sen verran, että kuskin vaihto onnistui. Jyväskylässä reissu päätettiin syömällä kurakamppeissa/tuulipuvussa Rossossa.

Parkkipaikalta poistumiseen tarvittiin vähän apua.

Upea reissu! En muista milloin olisin ollut noin epämukavuusalueellani, mutta hienostihan sieltä selvittiin. Ensi vuonna mennään uudestaan, sitten ollaan jo paljon viisaampia ja tiedetään mitä on luvassa. Ja toivottavasti ne suunnistustaidotkin kehittyvät edes hitusen. Iso kiitos Marjo, yksin en olisi lähtenyt ikinä *sydän*. Kiitos myös kaikille työkavereille ja muille neuvoista, avusta ja ymmärryksestä, viimeiset viikot työpaikan kahvitauoilla ei olla puhuttukaan mistään muusta kuin suunnistuksesta. Ja varmaan puhutaan jatkossakin... :P


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti