Kun treeni ei kulje

Tiedättekö miten kivaa on kirjoitella treeneistä, kun kaikki menee hienosti? Aurinko paistoi, askel oli kevyt, syke pysyi aisoissa ja elämä oli ihanaa. No, ei ollut äsken. Ajattelin käydä pitkästä aikaa pidemmällä lenkillä. Suunnitelmissa oli juosta Rantaraitti kahdesti ympäri, mutta  reiluun 17 kilsaan hyytyi. Ja eipä ihme, jos järjellä ajattelee.

Olen juossut kesällä naurettavan vähän. Ensin jalassa, polven alapuolella oli tulehdus, sitä kesti 1,5 kuukautta Tukholman maratonin jälkeen. Se riitti, juoksurutiinit unohtuivat, vaikka harrastinkin mukavasti muuta liikuntaa. Sitten alkoivat häävalmistelut. Jälkikäteen en edes muista mitä ihmettä olen valmistellut, mutta kyllä niihin aikaa meni. Juokseminen kävi kyllä mielessä, mutta häävalmistelut veivät voiton.

Sitten alkoi kesäloma. Lomallahan sitä kuvittelisi, että on aikaa rakkaalle harrastukselle. Ekat kaksi viikkoa oltiin tyttöjen kanssa vaelluksella Norjassa. Käveltiin siis hulluna rinkkojen kanssa ja oli superihana reissu, mutta ei taaskaan juoksua. Noh, sitten oli viikko aikaa vikoille häävalmisteluille, ei juoksua. Häämatkalle otin kyllä lenkkarit mukaan, mutta Balin kaaoksellisessa liikenteessä ei tullut mieleenkään lähteä sekaan juoksemaan. Salilla oli juoksumatto, siinä kyllä tein lämmittelyt ennen salitreeniä.

No niin. Tästä päästään siihen faktaan, että Finlandia marathon on ensi viikon lauantaina. Ja onnenhuumassa Tukholman jälkeen vaihdoin puolikkaan matkan kokonaiseen. Jep, fiksu tyttö. Äläkä huomauta, että matkan voi vielä vaihtaa takaisin puolikkaaseen. Varmaan voi, mutta ottaa niin luonnon päälle. Tosin, en tiedä kumpi on pahempi, vaihtaa matka lyhyempään vai hyytyä maratonille ja jättää kesken.

Tänään pohje löi itsensä totaaliseen tilttiin 17 kilsan kohdalla. Pohkeen lisäksi tuntui, että toisen jalan kaikki viisi varvasta tekivät saman tempun. Voi piip piip piip. Siinä mä sitten koetin venytellä keskellä Rantaraittia ja näyttää siltä, että kaikki on hyvin. Mielessäni mietin, että kuka mut tulee hakemaan, jos en pääse enää omin avuin liikkumaan. Avo.. ei kun aviomieheni oli jääkiekkohommissa. Olisikohan pikkuveli töissä? Tai hänen avokkinsa? Pääseekö siihen kohtaan edes autolla hakemaan?

Aikani manasin mielessäni pohkeitani. Porukkaa juoksi ohi, koetin peittää krampin aiheuttamaa irvistystä. Miksi en ottanut aamulla kuin yhden geelin mukaan? Niitä oli kuitenkin kaappi täynnä. Olinko syönyt ja juonut riittävästi? Noh, aamulla en tehnyt iltapäiväksi eväsleipää, kun pitäisi keventää, kun paino nousi reissussa kolme kiloa. Fiksua. Entä missä ne kompressiosäärystimet olivat? Paljon auttoivat kotona kaapissa.

Aikani noiduin mielessäni, sitten pohjekipu hellitti niin, että pääsin jotenkuten vaappumaan eteenpäin. Pyörä oli Kuokkalan sillan toisella puolella, ei muuta kuin sitä kohti. Jos tänään olisi ollut kisapäivä, niin kyllä sitä sisua olisi ollut sen verran, että puolikas olisi juostu. Mutta mites, jos tämän päivän matkaan olisi pitänyt laittaa vielä 25 kilsaa päälle? Paha sanoa. Aerobinen kunto ehkä kestäisi, mutta kestäisivätkö jalat asfaltista aiheutuvaa iskutusta?

Nyt odotan, että sauna lämpiää. Eikö sekin ole jonkinlainen suoritus, että on päässyt omin jaloin kotiin asti? Seuraavalla lenkillä sitten taas paremmin. Päivi Positiivinen on avautunut ja ruikutus loppui tähän. Kiitos.