keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Juoksisitko hyvän asian puolesta?


Sain muutama päivä sitten sähköpostia blogiani koskien. SoSe eli sosiaalisen median palveluoperaattori otti minuun yhteyttä Duracelin puolesta ja pyysi jakamaan juoksuhaasteen blogissani:

"Tänä keväänä paristomerkki Duracell kannustaa ihmisiä juoksemaan yhden ylimääräisen mailin tai kilometrin ja jakamaan siitä kuvan sosiaalisessa mediassa tunnisteella #Duracellxtramile. Kampanjan kautta Duracell tukee UNICEFin rokoteohjelmaa lahjoittamalla jokaisesta kuvasta yhden rokotteen apua tarvitsevalle lapselle. Kampanjalla halutaan tukea tärkeää työtä, sillä 1,5 miljoonaa lasta kuolee vuosittain rokotteilla ehkäistävissä oleviin tauteihin, kuten jäykkäkouristukseen ja vihuri- ja tuhkarokkoon." 

Itse kävin lenkillä tänään aamupäivällä ja jaoin siitä kuvan Instragramissa. Tähän mennessä kampanjassa on juostu yhteensä yli 1 600 rokotetta, mutta mukaan mahtuu vielä! Kampanja kestää toukokuun loppuun saakka (31.5.), joten hyvän asian puolesta ehtii vielä liikkua. Nyt siis joka iikka lenkkarit jalkaan ja pihalle. Ja muista jakaa se kuva jossain sosiaalisen median kanavassa :)

Kampanjan etenemistä voi seurata: http://www.facebook.com/duracellFI


Sitten sivuhuomautus. Siis wau, ensimmäistä kertaa joku taho ottaa minuun yhteyttä blogini vuoksi! Blogin pitäminen on ollut minulle harrastus ja välillä on ollut pitkiäkin aikoja, ettei täällä ole tapahtunut mitään. Vielä viime viikolla keskustelin erään kaverin kanssa ja mietin lopetanko koko puuhan. Tykkään kuitenkin kirjoittaa ja aiheitakin pulppuaa mieleen aina välillä ja onhan tästä puuhasta opittukin paljon viime vuosien aikana. Nyt kun aivot ovat pikkuisen päässeet lepäämään, niin alkaa tuntua, että ideoita alkaa syntyä ja inspiraatio alkaa heräillä talviuniltaan. Ehkäpä siis ainakin vielä jatkan tätä puuhaa.

Muutoinkin oli minusta hauska sattuma, että haastekampanja on nimenomaan Duracelin. Olen ollut aiemmin itsekin melkoinen Duracell-pupu, jolla tosin viime aikoina ovat olleet akut hieman latauksessa.

Aurinkoisia juoksukilometrejä!

PS. Olen varma, että nyt joku siellä ruudun toisella puolella miettii, että miten pitkä matka se maili oikein olikaan. Maili on 1 609,344 metriä eli kilometrin sijaan voit myös juosta 1,6 kilometriä.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Testissä: Optimoven Metabolia-tunti


Kävimme viime lauantaina 18.4. avokkini Tuukan kanssa avoimissa ovissa jyväskyläisessä Optimovessa (http://optimovejkl.com). Optimove kertoo olevansa toiminnallisen fysioterapian ja valmennuksen talo. Itse he kuvailevat valmennuspuolen toimintaansa seuraavasti:

"Se ei ole punttisalia, se ei ole ryhmäliikuntaa, se ei ole crossfittiä, eikä se ole personal trainingia. Se on jotain muuta, ikäänkuin näiden kaikkien parhaita puolia yhdistelevä hybridi."

Kuvaus kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan sitä oli mennä ottamaan selvää, mitä paikassa tapahtuu. Testasimme Metabolia-tunnin, minkä lisäksi osallistuin modernin keskivartaloharjoittelun workshopiin. Tässä treenikokemuksia, syketietoja ja muita fiiliksiä.

Tilat ja ensivaikutelma
Optimove sijaitsee ihan keskustan tuntumassa, Väinönkatu 42:ssa. Perillle oli helppo löytää opasteiden ansiosta, vaikka käynti olikin sisäpihalta. Kadun varrelta löytyi hyvin parkkipaikkoja ja auton sai parkkiin lauantai-iltapäivänä eurolla (maksullinen pysäköinti loppui lauantaina neljältä).



Sisälle astuessa vastaanottotila oli viihtyisä, vaikka keskustan rakennukset ovatkin vanhoja. Iso sohva, vastaanottotiski (niistä avointen ovien herkuista puhumattakaan) ja iloiset ihmiset tiskin takana. Pukuhuone oli unisex, mikä oli itselleni hieman uutta. Minulla olivat treenikamppeet jo valmiiksi päällä, joten asia ei tuottanut ongelmia. Tosin mietin, että jos tulisin töistä suoraan treenaamaan, niin pieni yksityisyys vaatteiden vaihdossa voisi olla tarpeen. Pukuhuoneessa oli yksi vessa, joten tarvittaessa vaatteiden vaihto onnistui siellä. Pukuhuoneessa ei myöskään ollut lukollisia kaappeja, mutta arvotavarat onnistui jättää vastaanottoon.



Myös varsinainen sali oli pieni, ainakin, kun on tottunut käymään Kankaan crossfit-salilla, joka on valtava halli. Toisaalta pienet ja intiimit tilat tekevät paikasta kodikkaan ja treeniryhmästä tiiviin. Tunneillahan on maksimiosallistujamääränä yleensä kymmenen henkeä, joten sinällään tämä määrä mahtuu treenaamaan salissa, vaikka mitään pitkiä juoksuja tilassa ei mahdukaan tekemään. Joillain tunneilla ryhmäkoko on vielä pienempi, jopa neljä henkeä.





Moderni keskivartaloharjoittelu
Workshop oli avointen ovien extra-antia. En nyt ala kirjoittamaan luennosta referaattia, sillä en ole aiheen asiantuntija, enkä osaa perustella asioita yhtä hyvin kuin luennoitsija, mutta tässä muutama mieleenjäänyt asia. Ensiksikin annan luennosta täydet pisteet Optimovelle: Luennoitsijan ammattitaito vakuutti ja käytännön harjoitteet olivat havainnollistavia. Esimerkiksi peruslankusta sai irti aivan uusia ulottuvuuksia luennoitsijan avulla!

Muutoinkin luento herätti uusia ajatuksia keskivartalon treenaamisesta sekä oikeanlaisesta ryhdistä ja hengityksestä. Alussa todettiin perusfakta siitä, että ulkonäöllisesti vatsa muokataan keittiössä ja toiminnallisesti liikunnalla. Workshop kyseenalaisti tutut keskivartaloliikkeet, kuten perinteiset vatsarutistukset ja seisten painolla tehtävät kylkirutistukset.



Vatsarutistuksia kritisoitiin ns. "rapuasennon" vuoksi. Ihminen on muutenkin usein koko päivän yläkroppa "käppyrällä" tietokoneella, joten miksi samaa huonoa asentoa pitäisi jatkaa vielä treenatessa? Tai miksi kylkiä treenataan seisten rutistaen, kun eihän ihminen muutenkaan liiku kyseisessä suunnassa? Näiden sijaan vatsoja voidaan treenata kehoa kokonaisvaltaisesti kuormittavissa liikkeissä, kuten kahvakuulan kanssa kävelyllä ("farmikävely"), maastavedossa, lankussa tms. Keskivartalohan on loppujen lopuksi töissä lähes kaikissa toiminnallisissa liikkeissä, jos unohdetaan eristävät liikkeet kuntosalilaitteissa.

Metabolia-tunti
Valmennustunneista kävimme testaamassa siis Metabolian, joka perustuu sykeohjattuun harjoitteluun. En ole käynyt aiemmin kuin sykeohjatussa spinningissä, siksi halusin testaamaan juuri Metabolia-tunnin. Tässä Optimoven oma kuvaus:

"Sykkeet ja energiat ylös! Metabolisesti haastavin tuntimme yhdistelee juoksu- ja lihaskuntoharjoitteita, fokuksenaan polttaa rasvaa ja rakentaa lihasta. Treeni yksilöidään Polar Team -applikaation sykeohjauksen avulla."

Saimme tunnille mennessämme lainaksi sykevyöt. Pidin lainavyön lisäksi treenissä myös oman sykevyöni, jotta sain treenitiedot talteen. Tunti aloitettiin monipuolisilla lämmittelyliikkeillä ja noin 12 minuutin jälkeen siirryttiin varsinaisen treenin pariin. Treenissä teimme kehoa monipuolisesti kuormittavia liikkeitä: kyykkyjä kahvakuulalla, etuheilautuksia, txr-soutuja, pallon heittoja seinään, burbeeta punnerruksella, viivajuoksua ym.

Lämmittelyn lisäksi tunnilla oli kaksi treeniosuutta (näkyvät selkeästi alla olevasta sykekäyrästäkin), kummassakin muistaakseni noin neljä liikettä. Yhdeksän henkinen porukka jaettiin treenipisteille, sitten menoksi. Ideana oli treenata kullakin pisteellä niin kauan, että syke nousi 80–90 prosenttiin maksimista. Sykkeet näkyivät isolta televisioruudulta jokaisen omalla nimellä, minkä lisäksi sykevälit oli vielä merkitty selvin Polarin värikoodein (alla olevissa kuvissa lisää). Kun syke saatiin nousemaan halutulle alueelle eli oranssille/keltaiselle alueelle, pidettiin tauko. Huilia oli niin kauan, että syke laski 60–70 prosenttiin maksimista eli siniselle alueelle. Sitten vaihdettiin omatoimisesti seuraavalle pisteelle ja taas treeni päälle, kunnes riittävä 80–90 prosentin syketaso saavutettiin ja jälleen huilaamaan.

Avokillani sykevyö ei oikein toiminut ja se vaihdettiin jossain vaiheessa toiseen. Itselläni syke nousi ja laski kuten pitikin. Treenifiilis oli koko tunnin oikein hyvä, hiki tuli ja liikkeet menivät perille, mutta treeni ei tuntunut missään vaiheessa liian tiukalta tai pahalta. Avokillani sykeseuranta oli hieman hankalaa epätoimivan vyön takia, ja lopussa hän olikin aivan puhki. Treenin raskauteen vaikutti varmasti myös palautuminen. Avokkini oli tullut juuri pari tuntia sitten tuomaroimasta (eli pari tuntia luistelua), kun itselläni kroppa oli freesissä kunnossa kevyen liikkaviikon ansiosta.


Tässä vielä kertaus sykealueista ja niiden hyödyista harjoittelussa Polarin sivuilta:


Valmentaja näytti sykekäyriämme meille henkilökohtaisesti tunnin jälkeen. Oma käyräni oli kuulemma kuin oppikirjasta, nousut ja laskut olivat todella tasaisia. Avokkini käyrään ei oikein voinut luottaa, kun sykemittari reistaili. Joka tapauksessa kotiin tullessamme avokkini väsähti eteisen lattialle ja minä lähdin kevyelle 40 minuutin juoksulenkille saunan lämmetessä.


Kiitos Optimove! Saimme vielä lähtiessämme yhden kerran kokeilukortin ja puhuimmekin jo avokkini kanssa, että pakko käydä vielä testaamassa jokin muukin tunti. Testaamatta olisi vielä monta tuntia: Optimove (4 hlö pienryhmä), Funktionaalinen (voima- ja lihaskunto), Fundamental (tekniikkapainotteinen treeni) ja Reset (kehonhuolto).

perjantai 17. huhtikuuta 2015

Uupumiskuulumisia sairausloman jatkuessa

Sairauslomani jatkuu vielä kuukauden. Takana on kuusi viikkoa sairauslomaa burnoutin takia, edessä vielä neljä. Suunta on parempaan päin, hitaasti, mutta varmoin, välillä vähän hapuilevin askelein. Näin jälkikäteen, kun miettii kuuden viikon takaista minää, niin ei voi kuin pyöritellä päätään. Voi sitä itkun ja ahdistuksen määrää. En pystynyt edes puhumaan töistä ilman, että aloin itkemään. Ja voi niitä migreenejä ja jatkuvaa sairastamista lomalla. Sitä typerää ajatusta omassa päässään, että ei voi olla töistä pois, kukaan muu ei voi tehdä sun töitä ja oot mukamas niin korvaamaton. Joo, kyllä mä pirun hyvä olen (heh heh), mutta en korvaamaton.

Kiintyminen töissä
Terve itsetunto omista tekemisistään on tietysti hyvä asia. Sitten, kun se menee pakonomaiseksi, siitä on hyvyys kaukana. Meidän alalla helposti "kiintyy" joihinkin töihin tai asiakassuhteisiin. Olet itse hoitanut ne alusta saakka, tunnet ja tiedät asiakkaan, eihän sitä kukaan muu voi hoitaa, eihän?


Itselläni oli eräs lehti, jonka halusin taittaa, kun olin sen aina taittanut. Toki halusin ylläpitää myös taittotaitojani, kun opetan satunnaisesti taittoa yliopistolla, ja kyseinen lehti oli niitä viimeisiä taittotöitäni, mitä minulla enää oli. Ennen burnout-lomaa osasin antaa tämänkin työn työkaverilleni ja hienohan siitä tuli, ellei jopa parempi. Muutoinkin tämä meidän ala on sellaista, että oikeaa ja väärää ei ole olemassa. Toki mainoskampanjoiden tehoa voidaan mitata euroilla, mutta visuaaliset asiat ovat aina makuasioita.

Matka omaan itseen
Monet ovat sanoneet, että uupuminen on matka omaan itseensä. Sitä se kyllä todella on. Sitä käy läpi omaa toimintaansa suhteessa töihin, työkavereihin, pomoon, avopuolisoon, vanhempiin, sisaruksiin, ystäviin, harrastuksiin ja ihan kaikkeen. Olen löytänyt itsestäni suorittajan, kiltin tytön, yrittäjän ja ties mitä. Olen ymmärtänyt omat arvoni ja sen miten ne toimintaani vaikuttavat. Olen myös tajunnut miten käy, kun arvoni joutuvat törmäyskurssille. Vaikka sisäinen minä haluaa aina tehdä kaikkensa ja parhaalla mahdollisella tavalla, täytyisi oppia, että välillä keskinkertainen on ihan jees.

Kerroin lääkärille, että olen ihminen, joka auttaa aina läheisiä. Kun isäni opetteli uutta tietokoneohjelmaa, skypettelin hänen kanssaan iltaisin ja koetimme yhdessä oppia ohjelman salat. Tässä vaiheessa lääkäri kysyi, että tiedänkö mitä se on? Katsoin lääkäriä kysyvänä ja hän kertoi sen olevan perheyrittäjyyttä. Niin, näinhän se on. Tämän myötä ehkä tajusin itsestäni jotain muutakin. Olen luonteeltani hyvin yrittäjämäinen, ja arvostan johtamista, missä johdetaan ihmisiä, ei asioita. Innostetaan, motivoidaan ja sitoutetaan ihmisiä tekemään parhaansa. Kun ihminen on innostunut työstään, hän on usein tehokas ja tuottava. Tämän ääripäänä ovat kellokortit ja työn tuloksen mittaaminen ajassa.

Joo, iskä on mun idoli. Ja äiti. Hyvässä ja pahassa. Sieltä on tullut kasvatus rehellisyyteen, ahkeruuteen ja itseensä uskomiseen. Ja viime aikoina myös huoli omaan jaksamiseen. Melkein kerran suutuin, kun mulle sanottiin, että et sinä rakas tyttö ole vielä kunnossa. Sitä on itse niin vaikea uskoa ja myöntää.

Laiskottelusta nauttimista
Mulla on yksi aivan ihana ihminen, jonka kanssa juttelen aina silloin tällöin mesessä. Tai viime aikoina se on yleensä mennyt niin, että kyseinen henkilö kyselee multa miten jakselen. Välillä jutellaan enemmän, välillä vähemmän. Jotenkin aina niiistä keskusteluista jää jotain tuonne takaraivoon mietintään. Yhden keskustelun jälkeen kävin töissä. En käynyt kuin viemässä sairauslomalapun, mutta kävin silti. Tämä viisas nainen neuvoi, että olisi hyvä käydä, ettei työpaikasta tule omassa mielessä mörköä. Pakko myöntää, että meinasi tulla ja vielä työpaikan parkkipaikalla mietin, että mitä jos lähetänkin sairauslomalapun postissa. Menin kuitenkin sisälle moikkaamaan työkavereita ja hyväähän se teki. Kai sitä jotenkin pelkäsi, että mitähän ne muut nyt musta oikein ajattelee.

Toinen fiksu ohje tältä ladylta oli se, että elämä ei ole sen vähempiarvoista, vaikka ei jatkuvasti suorita asioita. Hän kehoitti minua opettelemaan nauttimaan laiskottelusta. Varmaan kuulostaa naurettavalta, että sitä nyt pitäisi mitenkään opetella, mutta jos on tällainen touhutoope, niin se on niin totta. Jos mulla on ollut vapaapäivä töistä, niin olen pessyt ikkunoita, siivonnut tai tehnyt muita "rästihommia". Käyn ulkona bilettämässä muutaman kerran vuodessa, mutta silti koen, että krapulapäivä menee hukkaan. Tai oikeastaan mikä tahansa päivä, jolloin ei tehdä mitään, niin menee hukkaan. Naurettava ajatus oikeasti. Elämä pitäisi opetella elämään, nauttimaan hetkistä, ei suorittamaan kiireellä läpi.

Innostuminen herää
Olen ihminen, joka helposti innostuu asioista, niin töissä kuin vapaalla. Olen yleensä aina mukana ja valmis kokeilemaan kaikkea mahdollista. Nyt sairauslomalla se innostuminen on ollut hieman laimeampaa, enemmän oikeastaan olematonta. On ollut päiviä, että sängystä nouseminen on vaatinut jo huimasti energiaa ja tahtoa.

Nyt olen ihan viime päivinä huomannut, että alan taas innostua asioista. Luin polkujuoksusta, innostuin ja ostin maastojuoksukengät. Onneksi oli noita lahjakortteja (kiitos avokin isän ja RunFestin Instagram-kilpailun), niin kengistä jäi vain kymppi maksettavaa. Tykkään juosta, olla luonnossa ja vaeltaa, niin mikäs sen parempaa kuin polkujuoksu. Toki focus täytyy pitää vielä hetken aikaa asfaltilla juoksemisessa, mutta vaihtelu tekee terää. Ja kuten lääkäri sanoi, luonnonhelmassa mieli virkistyy. Oli muuten eka lenkki ilman musiikkia, kunhan kuuntelin lintujen laulua. Enkä kyllä oikeastaan juossut, vaan tallustelin ja fiilistelin.




Asiat jäävät puolitiehen
Omasta jaksamisesta kertoo kuitenkin vielä se, että asiat jäävät puolitiehen. Kun innostuin ja ostin uuden maton, se lojui rullalla nurkassa viikon ennen kuin jaksoin vaihtaa sen. Ennen asiat ovat saattaneet jäädä tekemättä kiireen takia, mutta nyt saikulla tuota aikaa kyllä on, jaksamista ei. Maton kanssa tosin meni niin, että rullasin vanhan maton huoneesta pois, toin sen alakertaan ja kirjoitin avokille post it -lapulle viestin, että "jaksatko hakata maton ja laittaa varastoon, lähdin työkaverin kanssa kahville".

Sama juttu kirppikseltä ostamillani verhoilla tai häihin valituilla, mutta vielä tilaamattomilla serveteillä. Tai entäs ne pyörälaukut, mitkä ostin, mutta mitkä paketissa odottavat asentamista. Tai mites se päättämättömyys? Pyörälaukkuja ostaessani päivän suurin ongelma oli, että ostanko keltaiset vai punaiset laukut. Noh, ostin punaiset, kun toinen pyörä on punainen. Tosin piti vielä avokilta ja siskolta varmistaa, että päätös oli fiksu. Sisko sanoi, että punaisessa ei näy lika yhtä hyvin kuin keltaisessa, joten oli hyvä valinta. Täytyyhän sen silloin olla. Tämä kuulostaa huvittavalta, oikeastaan naurettavalta. Ehkä se kuitenkin kertoo jotain siitä, että ihan kunnossa ei olla vieläkään.

Mutta jos jotain huonoa, niin jotain hyvääkin. Uni alkaa jo tulla, sängyssä ei enää tarvitse juurikaan pyöriä. Ja uni tulee ilman mitään pillereitä tai edes melatoniini-tabletteja. Unirytmi on päin peetä, mutta ehkä sekin hiljalleen korjaantuu. Ja tänään ajattelin laiskotella ja koettaa olla tuntematta siitä huonoa omatuntoa. Tottakai olen levännyt sairauslomalla, niin kuin pitääkin, mutta silti on eri asia levätä sängynpohjalla kuin laiskotella.

Laiskottavaa viikonloppua!

tiistai 14. huhtikuuta 2015

Kehon iän muutokset vuodessa

Facebookissa on tullut uusi jännä ominaisuus, joka näyttää mitä olet puuhannut samana päivänä vuosi tai useampi sitten. Pari viikkoa sitten se muistutti minua vuoden takaisesta kehon ikä -mittauksesta. Vaikka tulokset on tiennyt ja nähnyt, niin olihan se hullua lukea huhtikuun 2014 testituloksia. Olenko minä ollut noin huonossa kunnossa? Lisäksi kun muutokset eivät ulkonäöllisesti juurikaan näy peilistä (tai ainakaan minä en huomaa), niin niille tulee auttamattoman sokeaksi.

Viime aikoina olen kirjoitellut vain henkisestä puolesta ja uupumuksesta, mutta nyt keskitytään hetkeksi nauttimaan kehon hyvistä muutoksista. Näin sivumennen pakko sanoa, että nämä testithän olisi ihan huippuja, kun näihin vielä saataisiin lisättyä se pääkopan henkinen hyvinvointi.

Body Age
Tästä en ottanut nyt kuvaa, mutta luvut puhuvat puolestaan. Varsinainen vertailumittaus tehtiin tosiaan huhtikuussa 2014, mutta tätä ennen meillä oli kyseisen firman puolesta vielä "sisäänheittotuotteena" puolittaiset testit marraskuussa 2013. Testit on siis tehty Polarin Body Age -mittauksilla ja ne teki Mobra. Tässäpä luvut aikajärjestyksessä.

• 11/2013 > 34 v (oikea ikä 29)
• 04/2014 > 30 v (oikea ikä 30)
• 02/2015 > 24 v (oikea ikä 30)

Vuoden vertailussa kehon ikä on tippunut kahdeksan vuotta ja jos tarkastellaan ihan ensimmäistä mittausta, niin jopa kymmenen vuotta. Huh huh.

Verenpaine
Verenpaine on ollut se mielenkiintoisin ja vaihtelevin asia. Testien alkaessa se oli koholla, ja sitä se oli vielä vähän lopputesteissäkin. Sen nyt kyllä arvasin, burnout kolkutteli ovella ja hyvä, etten itkenyt, kun valmentaja-Anttimme kysyi miten menee. Alku- ja lopputestien puolivälissä oli vielä välitesti 10/2014, jossa verenpaine tosin oli oikein ihanteellisissa luvuissa. 

04/2014:

10/2014:

02/2015:


Aerobinen kunto
Omasta mielestäni huimin hyppäys on tapahtunut aerobisessa kunnossa eli kardiovaskulaarisessa mittauksessa. Tämä on hyvä asia, etenkin tavoitteena olevaa maratonia ajatellen. Edistyminen hyvän alarajoilta erinomaiseen on kyllä aivan upeaa! Vuonna 2014 liikuntani oli suurelta osin jumppien vetämistä. Jumpat kehittävät kuntoa tiettyyn pisteeseen saakka, mutta ohjaaminen on aina ohjaamista, ei sitä voi oikein laskea omaksi kehittäväksi treeniksi.

Vuonna 2015 (tai oikeastaan syksystä 2014 lähtien) olen antanut enemmän aikaa omille treeneille, etenkin juoksulle. Toisaalta olen vetänyt jumppia (HIITiä ja kahvakuulaa) pelkästään ohjaten ja salissa kierrellen eli säästänyt niissä omaa kroppaa. Paras oli, kun tunnin kahvakuulan jälkeen Polarin mittari ilmoitti harjoituksen olleen palauttava. Lisäksi aloitin vuoden 2014 loppupuolella crossfitin. Käytännössä kunnon harppaus on siis tarkoittanut viikossa noin 3 x juoksu ja 1–2 x crossfit.

2014:

2015:


Lihasvoima
Lihasvoima on ollut se meikäläisen heikoin osuus. En ole oikein ikinä ollut sali-ihminen, vaikka olen sitä koettanut kovasti opetella. Tosin nykyään salilla käynti on huomattavasti mielekkäämpää kuin ennen. Salilla kyllä huomaan mieluummin keskittyväni toiminnallisempiin liikkeisiin kuin perussalilaitteisiin. Leuanvetotanko, boksit, pallot ynnä muut ovat niin ihania. Ja ehkä olen crossfitissa innostunut jonkin verran myös perinteisestä painonnostosta, siinä vain tekniikat ovat ihan vielä lapsenkengissä.

2014:

2015:

Eli vielä summa summarun, koska kuva on hieman epätarkka. Käsien puristusvoima on pysynyt kutakuinkin ennallaan, vatsalihakset ovat kehittyneet keskitason ja hyvän rajoilta erinomaiseen. Kaikista huimin kehitys on jaloissa, vaikka tulos on ollut kummallakin kerralla erinomainen. Vuonna 2014 seinäistuntatulos 121 sekuntia, vuonna 2015 seinäistunta 303 sekuntia. Huippua! Hauiskääntö taas on kehittynyt vähän, kohtalaisen ja hyvän välimaastosta hyvään. Noh, lihasvoimassa on silti kehitettävää huimasti.

Liikkuvuus
Pidän itseäni kankeana, vaikka olen koettanut lisätä ohjelmistoon myös venyttelyä, etenkin nahkarullalla ja pienellä pallolla. Omasta fiiliksestä huolimatta, liikkuvuuskin oli kehittynyt vuodessa kohtalaisesta erinomaisen alarajoille.

2014:

2015:

Rasvaprosentti
Rasvaprosentti on se heikoin lenkki. Tämä vaatii yhä kehittämistä. Melkein uskaltaisin väittää, että muutoksia ei saavuteta enää liikunnalla, vaan ne tehdään siellä keittiössä. Pidinkin vuodenvaihteessa ruokapäiväkirjaa, josta sain käsityksen ongelmakohdistani: liikaa rasvaa ja sokereita, mutta kokonaisuudessa (aerobisten treenien vuoksi) kaloreita liian vähän. Muutokset ruokavaliossa ovat pieniä, hitaita ja vaativat aikaa, mutta uskoisin, että suunta on parempaan päin.

2014:

2015:

Muutokset rasvaprosentissa siis 28,8 prosentista 24,9 prosenttiin, koko ajan on liikuttu kohtalainen-kategorian sisällä. Rasvaprosentin tippuminen optimaaliseen eli 19,1–24,0 prosenttiin laskisi kehon ikää viidellä vuodella. Tämä on kyllä tavoite ja mielessä pidetään keinot eli se, että sixpack tehdään siellä keittiössä.

Kehon vesimäärä
En koe juovani vieläkään tarpeeksi vettä, vaikka testin mukaan veden määrä onkin kohtalaisella tasolla. Alkutestissä veden määrä oli kohtalaisen puolivälissä, lopputestissä kohtalaisen ylärajoissa.

2014:

2015:


Jatko?
Välillä on hyvä mitata kuntoaan erilaisilla testeillä, koska ainakin itse olen tullut kehittymiselle sokeaksi. Kun puntari näyttää koko ajan samoja lukemia, niin fiilis on, että eihän tässä mitään ole tapahtunut. Tästä onneksi näkee, että on tapahtunut.

Mutta mites tästä eteenpäin? Treenit ovat omasta mielestäni melko kivalla tasolla määrällisesti, jatkossa keskityn ehkä enemmän huomioimaan levon määrän. Lisäksi aion antaa enemmän aikaa palautumiselle sekä tietysti kehoa ja mieltä huoltavalle ja rauhalliselle liikunnalle, kuten joogalle, venyttelylle ja kävelylle. Laadullisesti koetan pitää juoksut samalla tasolla sekä huomioida lihastreenin, mikä nyt käytännössä taitaa jäädä ennen maratonia crossfit-treenien, satunnaisten salikäyntien ja lyhyiden kotitreenien varaan. Ja jos toukokuun lopussa maratonilla päästään maaliin, niin taidanpa uskaltautua kokeilemaan Finlandia marathonillakin syyskuussa kokonaista.

Jos tavoitteita kirjaisi vielä listaksi, niin se näyttäisi tältä:
lepo ja palautuminen > aikaa myös huoltavalle ja rauhalliselle liikunnalle sekä levolle (!!!) riittävää yöunta unohtamatta
ruokavalio > rasvan ja sokerin vähentäminen, hiilareita ja kaloreita kokonaisuudessa enemmän
liikunta > pääpaino maratonin vuoksi aerobisessa liikunnassa (juoksussa), mutta koetetaan pitää myös lihaskuntotreenit mukana edes lyhyinä pari kertaa viikossa tai crossfit-treeneissä

Nyt lähden huoltamaan mieltä, ottamaan raitista ulkoilmaa ja pyöräilen kauppaan. Polarin V800-mittarin mukaan kroppa ei ole vieläkään palautunut perjantain 30 kilometrin juoksusta, joten nyt otetaan iisisti. Hauskoja treenejä ja muistakaa myös se mielen lepo, rauhoittuminen ja rentoutuminen :)

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Raivolenkki 30 kilsaa

Juoksen reppu selässä Jyväskylän rantaraitilla. Juoksen kohtuullista vauhtia, en halua pysähtyä. Pelkään, että jos pysähdyn, romahdan ja jään siihen paikkaan. Pysähtyminen olisi hyvä idea vaatteiden keventämisen kannalta. Minulla on kahdet housut, juoksutrikoot ja niiden päällä ohuet tuulihousut, mitkä tarkoitukseni oli laittaa juoksun ajaksi reppuun. En kuitenkaan uskalla pysähtyä niitä riisumaan. Pelkään, että pysähtyessäni tippuisin polvilleni, alkaisin vollottaa ja huutaisin lujaa. Olen tullut juuri työpsykologilta.

Olen kamalan vihainen. En tiedä mille tai kenelle. Työpsykologille, joka sanoi, etten ole hänen mielestään vieläkään työkunnossa? Itselleni, että olen päästänyt itseni tällaiseen jamaan? Kuten psykologi sanoi, ei sitä omaa tilannetta tajua kunnolla kuin vasta pysähtyessä. Jos on monta vuotta mennyt Duracell-pupuna, niin stoppi voi olla melkoinen. 

Ensin puhuimme töihin palaamisesta osa-aikaisena. Kun keskustelu eteni, psykologi muutti mielensä. Kerroin, että saamattomia päiviä on yhä vähemmän, viime viikolla ehkä kolme, ja muina päivinä olen touhunnut. Kun sitä "touhuamista" mietti tarkemmin, niin se tarkoitti, että olen ehkä käynyt treenaamassa tunnin ja tehnyt ruokaa. Ei siis juuri mitään verrattuna siihen, mitä tein ennen.

Kävimme pääsiäisen aikaan Lontoossa, minä, avokkini ja pikkuveljeni. Ajatus oli avokkini Tuukan. Hän tuli eräs päivä töistä ja kertoi kysyneensä pomoltaan voisiko pitää pari päivää vapaata, kun talviloman pitokin meni niin ja näin. Hän etsi netistä pari vaihtoehtoa, joihin pääsisi halvalla, Rooma ja Lontoo. Valitsin Lontoon ja googlettelin vielä lentokoneessakin onko väärin lähteä burnislomalla reissuun. Omatuntoni soimasi niin paljon, että laitoin pomolleni viestin. Sitten keskityin nauttimaan reissusta.

Olin ehkä myös vihainen Lontoolle. Reissu oli mielettömän upea ja meillä oli todella hauskaa, mutta miksi se ei parantanutkaan pääkoppaani simpsalabim? Ehkä tästä taudista ei ole oikoteitä parantumiseen.

Juoksin rantaraitin ympäri kertaalleen. Otin seuraavaksi suunnan kotia kohti. Lenkki sujui hyvin, vaikka en ollut viikkoon liikkunut. Pääsiäisen aikaan minulla oli niin kipeä olo, pelkäsin, että saan flunssan juuri ennen reissua, olisi jo niin perinteistä. Lisäksi minulla oli kurkku kipeä aamuisin ja ties mitä syitä. Edellispäivä meni matkalaukun purkamiseen. Siis koko päivä. Ennen olen purkanut laukun reissun jälkeen heti ja that's it. Nyt aloitin, tein muuta, lykkäsin ja lykkäsin. Iltamyöhällä sain laukun purettua, pyyhin pölyt ja imuroinkin samaan syssyyn. Mutta kuten totesin, en ole ikinä jättänyt treenejä väliin kotitöiden takia. Silloin olisi vielä ollut kiva crossfitt-treeni, juoksua ja renkaita. Oma jaksaminen oli sitä, että joko kotityöt yhtenä päivänä ja treeni toisena, päivä oli sitä myöten "täysi".

Jossain 12 kilsan kohdalla vähän laiskotti, mutta se meni ohi nopeasti. 20 kilsan kohdalla juoksu rullasi taas tutulla hiekkatiellä ja mietin, että sama kai sitä olisi juosta pitkä lenkki, kun kerran alkuun päästiin. Ennätyslenkkini oli 28 kilsaa, joten otin tavoitteeksi 30 kilsaa. En ollut varautunut pitkään juoksuun, eikä mukanani ollut edes vettä. Nappasin lennossa puhtaan näköistä lunta lumikasasta ja rouskuttelin sitä menemään. Tuntui hyvältä.

Juoksudraivia sain muun muassa näistä biisesistä:
• Armin van Buuren: Mirage > https://www.youtube.com/watch?v=bOQAX7JzPVU
• Paula Vesala: Sori > https://www.youtube.com/watch?v=buWXHsYCI3M

Olen ollut aina touhukas, energinen, kunnianhimoinen, kiltti, toisista välittävä ja auttavainen. Nyt olen alkanut ärsyyntymään helposti, jopa läheisilleni. En siedä jatkuvaa suorittamista tai toisten touhukkuutta, sillä se muistuttaa minua siitä, miten saamaton olen itse tällä hetkellä. Niinpä en ole hirveästi kyläillyt, vaan ollut rauhassa kotona. Olen myös löytänyt itsestäni tervettä itsekkyyttä. Olen ollut aina kiltti tyttö asenteella kyllä Päivi hoitaa ja tekee aivan kaiken, joustaa ja venyy oman elämänsäkin kustannuksella nyt ja aina. Halleluja aamen. Nyt olen alkanut ajattelemaan, että ehkä en teekään aina kaikkea. Ehkä sanon seuraavalla kerralla ei.

Lisäksi minusta on tullut tuhlari. Kun en saanut treenata kovempaa kuin 150 sykkeillä, päätin lähteä uimaan. Menin ensin syömään keskustaan, kun en jaksanut kokata kotona. Noh, ajattelin käydä äkkiä Halosen sporttipuolella. Ja sitten Stadiumissa. Intersportissa. Cubuksessa. Lopulta en päässyt uimaan, vaan shoppailin koko päivän ja useamman sata euroa kerralla. Minulla ei ollut minkäänlaista kontrollia rahan käytössä. Psykologi selitti tämänkin, hain itselleni mielihyvää. Ja jälkikäteen ihminen soimaa itseään vielä tuhlariksi saamattomuuden päälle, voi kuinka kivaa. Onneksi en ostanut mitään supertyhmää, vaikka paljon ostinkin. Kaikki vaatteet ovat menneet kovaan käyttöön.



Vasemman pohkeen kramppaus pakoitti pysähtymään jossain 25 kilsan paikkeilla. Pikavenytys, kaksi juoksuaskelta ja taas pakkopysähdys. Voi perkele, tämäkö on se juoksijoiden kuuluisa seinä? Venytän pohkeita vajaan minuutin ja kävelen pari minuuttia. Sitten kevyeen juoksuun. Olen jo jonkin aikaa juossut kantavoittoisesti, kun pohkeet ovat esivaroitelleet itsestään. Eipä ihme. Tälle lenkille ei ole tankattu nestettä, eikä mukana ole vettä. Aamupalaksi söin ruisleivän, karjalanpiirakan ja jogurtin ja join lasin maitoa ja kupin kahvia. Edellispäivänä, kun olimme tulleet yömyöhään reissusta, söin aamupalaksi ranskalaisia nakeilla, lounaaksi/päivälliseksi mikrohampparin ja iltapalaksi jopa salaatin, mutta höystettynä suklaalla.

Olen aina vihannut laiskoja ihmisiä. Siis sellaisia tapatyöttömiä, jotka eivät HALUA käydä töissä ja elävät verorahoillamme. Ihmisiä, jotka surkuttelevat omaa kohtaloaan, mutta eivät tartu toimeen ja tee asioille jotain. Tiedän, julmaa sanoa näitä asioita ääneen. Ja nyt minusta tuntui, että olin itse tällainen laiska lusmu, joka ei käynyt töissä, kunhan sairauslomalla saamattomana makasi kotona. Joo, vähän ehkä kärjistäen ilmaistu, mutta tajuatte mitä tarkoitan.

Pohkeet kramppasivat jälleen. Hetken pysähdys ja taas jatkui kömpelö eteenpäin laahustaminen. En tiedä millä raivolla tämä lenkki vedettiin, kai sitä halusi uskoa, että itsestä on vielä johonkin. Jos ei töihin ja jumpanpitoon, niin edes juoksemaan. Jumppia minulla oli jo ikävä. Viime viikolla kuuntelin autossa musaa ja fiilistelin, tämä poljettiin spinningissä silloin ja silloin. Tää sopisi HIIT-treeniin, missä voitaisiin muuten tehdä sitä ja tätä. Psykologi totesi tämän olevan hyvä merkki toipumisesta, mutta painotti, että minun on ensin oltava itse kunnossa ennenkuin voin liikuttaa muita.

30 juoksukilsan jälkeen hymyilyttää jo kotona.

30 kilsaa täynnä ja kotiovella. Tein sen! Jos pystyn juoksemaan tällaisissa varusteissa, tällaisella "tankkauksella" (siis olemattomalla), ilman vettä ja kovilla sykkeillä 30 kilsaa, niin eiköhän se mene 50 päivän päästä Tukholman maratonissa 12 kilsaa vielä päälle, vaikka sitten kävellen tai kontaten. Lähdin juoksemaan raivon vallassa ihan liian kovaa ja sykkeet huitelivat koko kolmen tunnin ja 23 minuutin ihan pilvissä. Keskisyke oli melkoinen, 167. Lämmittelyä eli kävelyä oli vain ekat 12 minsaa, liikuntataukoa takana reilu viikko ja juoksemista supervähän viimeisten parin kuukauden aikana.

Pää tuulettui. Enää en ollut vihainen, olin tyyni ja rauhallinen. Ainakin pystyin vielä juoksemaan, myöhemmin ehkä pystyn taas kaikkeen muuhunkin. Vielä täältä noustaan.